Rohkeutta muuttaa maailmaa

Taksvärkin ja bolivialaisen COMPAn yhteisen kolmivuotisen hankkeen loppu alkaa häämöttää. Minä ja bolivialainen Teresa saimme tehtäväksemme käydä arvioimassa miten hanke on onnistunut ja niinpä matkasimmekin maaliskuussa El Alton kaupunkiin – minä Suomesta ja Teresa Bolivian Cochabambasta. Kahden viikon ajan kuljimme ristiin rastiin ja tapasimme valtavan määrän ihmisiä. Tapaamamme joukko oli kuitenkin oikeastaan vain jäävuoren huippu, sillä reilun kahden vuoden aikana hankkeessa on ehtinyt olla mukana vielä valtavampi määrä ihmisiä: lapsia, nuoria, vanhempia, vapaaehtoisia, opettajia jne.

Suurin osa El Alton asukkaista on kotoisin maaseudulta. Monet lähtevät kotiseuduiltaan paremman elämän perässä, mutta sopeutuminen suurkaupungin elämänmenoon ei ole helppoa, kun on tottunut elämään pienessä yhteisössä. COMPAn järjestämien taidetyöpajojen tarkoitus on saada lapset ja nuoret oivaltamaan, ettei heidän kuitenkaan tarvitse luopua kaikesta vanhasta ja tutusta sopeutuakseen uuteen. Ihmiset, jotka ymmärtävät ja arvostavat omia juuriaan, myös voivat paremmin.

Parin vuoden sisällä kaupungin laitamille, siirtolaisten asuttamiin kaupunginosiin, on ilmestynyt kolme uutta COMPAn kulttuuritaloa. Yksi hankkeen tehtävistä on ollut saada talojen toiminta käyntiin, ja siinä on onnistuttu yli odotustenkin. Maaliskuussa taloissa kävi kova kuhina ja ajoittain työpajoihin tulijoita oli niin paljon, että tilat näyttivät jo käyvän ahtaiksi. Valikoimaa riitti moneen makuun: tanssista teatteriin ja break dancesta räppiin. Jokainen talo on omanlaisensa, mutta kaikkia yhdistää se, että talossa on lupa päästää luovuus ja mielikuvitus valloilleen.

 

”Nuorten talon” teatteriryhmäläisiä ja ohjaajia

 

Distrito 4:ssa sijaitsee ”Halausten talo”, jossa minä ja Teresa osallistuimme talon pienimpien kanssa tarinankerrontatyöpajaan. Ohjaaja Reina antoi tehtäväksemme piirtää matka, jonka olimme taittaneet saapuaksemme talolle. Kun piirrokset olivat valmiita, arvottiin tarinankertojat. Minua onnisti heti! Aikaisemmin iloisesti mölissyt joukko hiljeni ja keskittyi kuuntelemaan tarinaani: 30-tuntisen lentomatkan keskeytti ainoastaan yli lentävän lentokoneen jylinä. Yhtä piirtäjää ujostutti niin kovasti, ettei tarinan kerronnasta meinannut tulla mitään. Hänen ystävänsä kertoi meille muille, että tyttö oli mukana ensimmäistä kertaa: ”Hän ei vielä tiedä että täällä voi uskaltaa”. Tovin kuluttua ja yleisön ”Kyllä sä pystyt!” ja ”Ei tarvitse pelätä!” -kannustusten jälkeen tyttö rohkaistui ja alkoi kertoa tarinaansa. Ääni oli vielä niin hento, että sitä hädin tuskin kuuli, mutta onneksi yleisö ymmärsi siirtää korvansa lähemmäs!

Voi olla, että seuraavalla kerralla jännitys ei ole enää yhtä lamauttava ja äänikin on jo kuuluvampi. Ties vaikka pian samainen tyttö jo uskaltautuisi lavalle kymmenien silmäparien eteen. Ei olisi nimittäin ensimmäinen kerta että ryhmän ujoimmasta kuoriutuisi COMPAssa esiin pesunkestävä lavaesiintyjä. Kulttuuritaloissa ovet voivat olla ikkunoita, ja moni muukin asia voi heittää kuperkeikkaa. Monissa näkemissämme teoksissa nuorten todellisuus muuntautui fiktioksi. Mutta miksei fiktiokin voisi muuntautua todellisuudeksi? Nuoret ovat ainakin jo löytäneet parhaat työkalut maailmaan muuttamiseksi: rohkeuden ja oman äänen.

 

”Halausten talossa” pidetyssä tarinankerronta-työpajassa lapset ensin piirsivät millaisen matkan he taittavat tullakseen Compaan ja kertoivat sitten matkatarinansa muille.

 

 

Kirjoittaja oli maaliskuussa arvioimassa Taksvärkin hanketta Boliviassa.

 

Teksti ja kuvat: Hanna Rajala