Uuden lukutaitoprojektin aloitus 17.7.2012

Milenakan naiset kunnantalon edessä.

Kävimme parin päivän reissulla Tuléarissa, maan lounaisosan suurimmassa kaupungissa. Oli mukavaa vaihtelua matkustaa rannikon lämpöön ja päästä näkemään niin erilainen alue, missä sisämaan korkeuksien kylmästä talvesta ei ollut tietoakaan ja illan viiletessäkin tarkeni ilman villapaitaa. Toisaalta rannikolla täytyi suojautua hyttysiltä, joiden pistosta voi saada malariatartunnan. Vaikka majapaikan hyttysverkossa oli isohkoja reikiä, en ollut huolestunut, sillä olen muistanut ottaa estolääketabletin kerran viikossa ja ainakaan näin kuivan kauden aikana kaupungissa sääskiä ei ollut juuri nimeksikään.

Viiden hengen seurueeseemme kuuluivat yhdistyksen puheenjohtaja Edmond, toiminnankoordinaattori Verohanitra, uuden projektin johtaja Berthe ja autonkuljettaja René. Olimme liikkeellä yhdistyksen maasturilla, koska tiet kyliin, joissa vierailemme, voivat olla aika vaikeakulkuisia ja busseilla kulkeminen olisi liian vaivalloista aikataulujen takia.

Minulla oli kuulemma onnea, sillä olen ensimmäinen Malagasy Mahombyn suomalaisvieraista, joka on päässyt käymään Tuléarissa työmatkalla. Kävimme käynnistämässä aikuisten lukutaitoprojektia, joka tehdään yhteistyössä UNDP:n kanssa. Taksvärkin yhteistyöprojektissa järjestetään myös vastaavaa koulutusta neljällä muulla alueella, mutta tärkeämmässä osassa ovat lapset ja nuoret. Aloitustilaisuus oli sovittu 65 km päässä sijaitsevan Milenakan kunnantalolle maanantaiaamuksi klo 8.30, joten lähdimme matkaan klo 6.30. Pöllyävä hiekkatie oli melkoista höykkyytystä ja vastaan tuli paljon härkien vetämiä kärryjä sekä rekkoja, joiden lavat on muutettu bussinpenkeiksi. Muutamat kärryt kuljettivat yhdestä puunrungosta veistettyjä kanootteja, lienevät olleet jo aamutuimaan kalastamassa. Myös pyöräilijöitä oli yllättävän paljon ottaen huomioon vähintäänkin pehmeän alustan. Ohitimme pikku kyliä, jotka vastasivat minun stereotyyppistä kuvaani ”afrikkalaisesta” kylästä: asumukset on tehty erilaisista riuista, ruo’oista ja savesta. Olimme perillä ajoissa, mutta kunnanjohtaja ei ollut vielä paikalla. Ehdimme nauttia väliin jääneen aamiaisen yhdessä tyypillisistä myyntikojuista, josta sai teetä, kahvia, pikkumunkkeja ja jogurttia.

Odottelimme kunnantalon pihalla, jonne ihmisiä alkoi tulla paikalle ripotellen, he tervehtivät käsipäivää. Jokaisen hieman paremmin pukeutuneen herran kohdalla mietin, onko hän kunnanjohtaja – no, kukaan ei ollut. Kellon lähestyessä kymmentä siirrymme saliin, jonne kunnanjohtajakin lopulta saapuu. Hän toivottaa meidät tervetulleeksi ja UNDP:n ja Malagasy Mahombyn ihmiset kertovat, mitä projektissa aiotaan tehdä. Sali on täynnä, paikalla reilut neljäkymmentä miestä ja naista. Osa on kunnan eri osien, fuktanien (fokotany), johtajia. Kaikki vaikuttavat kiinnostuneilta ja esittävät paljon kysymyksiä.

Milenakalaisia kuuntelemassa.

Milenakan asukkaat saavat elantonsa pääosin maanviljelystä ja karjankasvatuksesta. Tilanne on hyvä, koska he ovat motivoituneita oppimaan. He ovat itse pyytäneet opetusta UNDP:lta, joka sitten on valinnut Malagasy Mahombyn toteuttamaan koulutuksen, perustuen sen hyvään kokemukseen. Yhteistyötä on tehty muutama vuosi aikaisemminkin. Nyt aloitettava koulutus on osa UNDP:n laajempaa projektia ”Kestävät elinkeinot ja taistelu köyhyttä vastaan”. Kahden kunnan alueelle perustetaan parikymmentä keskusta, joissa opetetaan luku-, kirjoitus- ja laskutaitoa aikuisille. Tavoitteena on kouluttaa noin neljäsosa lukutaidottomasta väestöstä. Sen lisäksi järjestetään erilaisia ammatillisia koulutuksia lukemaan oppineille ja muillekin asukkaille. Keskuksista on tarkoitus tulla pysyviä paikkoja, joissa jaetaan jatkossa kyläläisille tietoa elinkeinonharjoittamisen tueksi, esim. viljelytekniikoista tai siemenistä. Lukutaito-opetuksen on määrä käynnistyä vielä heinäkuun puolella. Sitä ennen pitää haastatella ja valita opettajat ja laittaa keskukset käytännössä kuntoon tiloineen ja materiaaleineen.

Puheenvuoroille taputetaan ja lopuksi kaikki poistuvat tyytyväisen oloisina. Keräämme naiset yhteiseen valokuvaan kunnantalon eteen. Lapsia alkaa tulvia joka puolelta ja he parveilevat ympärillämme. Joku osaa muutaman sanan ranskaa, mutta muuten emme ikävä kyllä ymmärrä toisiamme. Sen verran olen kuitenkin jo tajunnut, että kaikki haluavat päästä valokuvaan ja tykkäävät karkista, jos sitä sattuu olemaan mukana.

Paluumatkan röykkyytyksen jälkeen syöksyn vessaan. Todennäköisesti aamupäivän puolen desin jogurttipurkin kylmäketju on katkennut jossain vaiheessa, eikä vatsani oikein pitänyt siitä. Ehdin jo luulla välttyneeni turistiripulilta, koska se ei ollut iskenyt heti ensimmäisen viikon aikana. Oikeastaaan ongelma on ollut päinvastainen, mahani ei osaa vielä oikein sulattaa uutta liha- ja riisipitoista ruokavaliotani.

Iltapäivän lopuksi tapaamme vielä alueen virkamiehiä. Tarkoitus on informoida heitä projektista ja saada heidän tukensa sille. Meillä on audienssi aluejohtajan kanssa, joka istuttaa meidät sohville avarassa toimistossaan. Huomaan, että muitakin vähän jännittää. UNDP:n ja meidän puheenjohtaja työntekijät esittelevät asian malgaasiksi. Lopuksi aluejohtaja kysyy, kuka minä olen. Olen tapaamisen kuluessa ehtinyt mielessäni varautua tähän tilaisuuteen, mutta unohdan puolet siitä, mitä aioin kertoa, koska a) minulle käy aina niin ja b) mahassani möyrii uhkaavasti ja haluan päästä pikaisesti pois. Lisäksi käymme opetushallituksen aluejohtajan puheilla, mikä hoituu paljon rennommassa tunnelmassa, koska ihmiset tuntevat toisensa jo entuudestaan. Virkamies kertoo, että ennen poliittisen kriisin alkua alueen väestöstä 59 prosenttia oli lukutaidottomia. Hän arvioi luvun edelleen vain kasvaneen ja olevan kohdekylissämme jopa 70 prosenttia.

Seuraavana päivänä mahani on jo suhteellisen normaalissa olotilassa. Aamulla ei ole kiire ja käymme eurooppalaistyylisellä (ja hintaisella) aamiaisella kahden kollegani kanssa. Kahvila on merkitty matkaoppaaseeni (Guide du Routard) ja se onkin selvästi turistien suosiossa. Kollegani naureskelevat, että hekin ovat tänään vazaha (valkoinen). Täytyy kyllä sanoa, että kahvi oli hyvää ja voisarvet suuria. Aamupäivällä oli tarkoitus haastatella muutama opettajaehdokas, mutta tapaaminen peruuntui, koska projektin valvoja soitti olevansa sairas. Tapaaminen siirtyi ensin iltaan ja miehet tulivatkin sovittuun paikkaan, mutta koska me olimme edelleen kokouksessa, he väsyivät odottamaan ja lähtivät. Lopulta haastattelutuokio hoidettiin seuraavana aamuna klo 7 yhden tien varrella olevan ”aamiaiskojun” luona. Mielenkiintoinen tapaamisaika, mutta vaihtoehtoja ei juuri ollut, koska meillä oli vielä edessä vastaava aloitustilaisuus St Augustinin kalastajakunnan asukkaille ja loppupäivän vievä kotimatka Fianarantsoaan.

St Augustinin tilaisuus pidettiin ulkona.

Teksti ja kuvat: Heini

Jätä kommentti | Julkaistu: | Kirjoittanut: admin

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>