Köyhä Etelä 29.1.2013

Palasin vuoden alussa takaisin Suomeen ja Ouluun Madagaskarilta. Täällä tammikuun pimeydessä ja pakkasissa on vaikea kuvitella, että vain muutama viikko sitten olin vielä tuhansien kilometrien päässä täysin erilaisissa olosuhteissa. Silti reissussa riittää sulattelemista vielä pitkään. Haluan kertoa viimeisestä työreissustani, josta en ole ehtinyt kirjoittaa joululomien ja kaiken lähtö- ja paluuhässäkän vuoksi. Joulukuussa kävimme siis seurantamatkalla Androyn läänissä Madagaskarin eteläisimmässä osassa. Matkan tarkoitus oli seurata lukutaito-opetuksen etenemistä, lasten julkisiin peruskouluihin siirtymistä, sekä aikuisten lukemaan oppineiden omien pienten projektien onnistumista.

Eräs kylä Ambondrossa.

Jo matkanteko oli täyttä seikkailua. Halusimme varmuuden vuoksi kiertää karja- ja maantierosvojen vuoksi levottoman Betrokan alueen. Heitimme hyvästit asvaltille ja väistelimme pari päivää lehmä- ja vuohilaumoja sekä mutalammikoita. Kuljettajamme ”Mr. Paris-Dakar” René oli elementissään. Jälleen tuli todettua maasturin tarpeellisuus. Jotkut lukutaitoluokat tosin sijaitsevat tiettömän taipaleen takana, jonne valvojat menevät moottoripyörillä tai jalan, eli itse asiassa matkustimme bisnesluokassa.

Androyn alueella järjestöjen tekemälle työlle on todella tarvetta, sillä se kuuluu maan köyhimpiin alueisiin ja lukutaidottoman väestön osuus on maan toiseksi korkein, 61 prosenttia (INSTAT EPM 2010). Suurin osa asukkaista on maanviljelijöitä ja karjankasvattajia. Alue kärsii kuivuudesta, joka johtaa ajoittain ruokapulaan ja jopa nälänhätään. Joulukuussa alkavalla sadekaudella sataa kuitenkin jonkin verran ja vettä kerätään talteen, mutta sitä joudutaan tuomaan muualta säiliöautoilla. Vain isoimmissa kylissä on sähköt, mutta lahjoituksina saatuja aurinkopaneeleita on ilmestynyt myös syrjäseuduille. Niitä käytetään mm. katuvaloihin ja kännyköiden lataamiseen. Kuuluvuus tosin vaihtelee…

Yksi hieman heikkorakenteinen ja ahdas Asama-luokka.

Köyhyys näkyi opetuspaikkojen rakennuksissa ja varustuksessa, jotka olivat todella heikossa jamassa. Suurin osa oli kyhätty harvoista laudoista tai oljista, ja niissä oli useimmiten maalattia. Pöydät ja tuolit puuttuivat monesta luokasta. Osan rakentaminen oli vielä kesken: katosta ja seinistä puuttui puolet. Pari aikuisten ryhmää opiskeli ulkona puun alla. Sateen sattuessa tunnit jouduttiinkin keskeyttämään. Vaikka alueella ei sada usein, me satuimme paikalle sadepäivänä. Osa oppilaista oli jäänyt kotiin, koska koulumatka oli liian pitkä sateella kuljettavaksi eikä heillä ollut reppuja kouluvihkojen suojaamiseksi.

Aurinkopaneeli kännykän lataukseen.

Miksi projekti ei sitten avusta myös luokkien rakentamisessa? Projektin periaate on, että se maksaa kirjat, kynät ym. opiskeluvälineet, mutta luokkatilan ja liitutaulun hankkiminen on paikallisen yhdistyksen tai kunnan vastuulla. Tämä sen takia, että paikalliset sitoutuvat toimintaan paremmin, kun heiltä edellytetään myös omaa panosta eikä kaikkea anneta ihan ilmaiseksi.

Oli mielenkiintoista nähdä, kuinka moni projektin Asama- tai Ambohitsoratra-luokan käyneistä lapsista ja nuorista on jatkanut julkisessa peruskoulussa. Yläkoulun ensimmäisellä luokalla, jolloin projekti vielä avustaa koulumaksuissa, heitä on kymmeniä, mikä on kasvattanut koko koulun oppilasmäärää. Heti seuraavana vuonna heidän määränsä kuitenkin putoaa rajusti. Vanhemmilla ei ole varaa tai halua maksaa koulumaksuja. Tosin suurin osa lapsista ei muutenkaan käy koulua montaa luokkaa, vaan aloittaa työt mm. karjapaimenena. Joidenkin oppilaiden taso oli huomattavasti muita heikompi, mikä on ymmärrettävää, koska he opettelevat koko alakoulun asiat vain yhdessä vuodessa. Iloisia yllätyksiäkin löytyi, esim. erään 7. luokan paras oppilas
oli Asama-luokalta peräisin.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Entiset Asama-oppilaat, nykyiset 7. luokkalaiset: Sojafanonona (13 v), Soalahatse (12 v) ja luokan paras oppilas Mbehoafake (14 v).

Materiaalisesta köyhyydestä huolimatta meidät otettiin vastaan vieraanvaraisesti. Meille tarjottiin ruokaa ja lahjoitettiin kanoja ja lammas. Malagasy Mahombyn porukka tunnetaan hyvin ja heitä pidetään myös ystävinä. Hassua oli, että paikalliset tenavat eivät kutsuneet minua tavanomaisella valkoista tarkoittavalla vazaha-nimityksellä vaan tatamiksi. Kylässä on nimittäin jo kolme vuotta työskennellyt yksi ainoa valkonaama, yhdysvaltalainen vapaaehtoinen nuori nainen, nimeltään Tatam.

Halusimme viettää kotimatkalla mahdollisimman vähän aikaa, joten ajoimme riskeistä huolimatta Betrokan läpi. Vähän pelotti, koska menomatkalla olimme tavanneet yöllisen hyökkäyksen kohteeksi joutuneen bussin matkustajan, joka oli saanut luodin reiteensä. Vitsailimme siitä, kuka istuu etupenkillä vastaanottamassa ensimmäiset luodit. Onneksi rosvoja ei tullut vastaan ja kaikki sujui hyvin.

 
 
Teksti ja kuvat: Heini

Avainsanoina | Jätä kommentti | Julkaistu: | Kirjoittanut: admin

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>