Madagaskar: Kehityksen aakkosia

Aakkoslauluja ja pieniä kouluja 14.5.2013

 

 

Kuvan tilanteessa oltiin Madagaskarilla Ampanisarikan kunnassa, paikassa nimeltä Antsakoamamy. Yksi kunnan kolmesta Asama-luokasta. Luokan edessä lasten kanssa juttelemassa ovat Malagasy Mahombyn Zo-Hery ja Verohanitra sekä luokan opettaja Villarceau. Oppilaita on n. 30 ja he ovat iältään 12-15 vuotta. Ennen Asama-luokalle tuloa lapsista neljä ei ole ollut ollenkaan koulussa. Muut lapset ovat käyneet koulua yhden, kaksi tai kolme vuotta, mutta joutuneet lopettamaan kesken.

Opettaja Villarceau pitää musiikista ja se näkyi myös hänen luokassaan. Oppilaat lauloivat ja tanssivat meille normaaliakin reippaammin ja kovaäänisemmin. Villarceau on säveltänyt ja sanoittanut kaikilla pienten lasten Amohitsoratra-luokilla opeteltavan aakkoslaulun. Opetin oppilaille itse ala-asteella oppimani ”mur mur” -leikin, jonka avulla opetellaan kertotauluja. Siinä jokainen sanoo vuorollaan luvun 1, 2, 3, jne. Jos kyseessä on neljän kertotaulu, sanotaan 4, 8, 12 jne. tilalla ”mur mur”. Jos tekee virheen, joutuu pelistä pois. Koska Madagaskarilla ei ole karhuja niin kuin Suomessa, lasten piti ammua kuin lehmä. Eipä ihme että tämä eläin tuli heillä ensimmäisenä mieleen, koska lehmiä ja härkiä näkee paimennettavan kaikkialla.

Asama-opetusta on Ampanisarikassa ollut jo kolme vuotta, mutta tämä luokka on uusi, rakennettu viime syksynä. Se on vielä kesken, sillä välillä rahat lautojen ostamiseen loppuivat. Rakentamista rahoittavat pääasiassa vanhemmat suoraan tai paikallisen yhdistyksen kautta. Rakennuksen valmistuttua ja Taksvärkin tukeman projektin päätyttyä siitä on tarkoitus tulla oikea peruskoulu. Koska koulu on pieni, luultavasti oppilaat tulevat käymään koulua aamu- ja iltavuoroissa, mikä on tavallista seudulla.

Kuvan aikuiset ovat lasten vanhempia tai muuten vaan paikalle sattuneita uteliaita. Vieressä nimittäin osa vanhemmista keitteli oppilaille lounasta ja piti pientä myyntikojua. Ainakin keskellä pikkulapsi sylissä oleva nainen oli mukana iltapäivän aikuisten lukutaitotunnilla.

 


 
 
Teksti ja kuvat: Heini

Avainsanoina | Jätä kommentti | Julkaistu: | Kirjoittanut: admin

Köyhä Etelä 29.1.2013

Palasin vuoden alussa takaisin Suomeen ja Ouluun Madagaskarilta. Täällä tammikuun pimeydessä ja pakkasissa on vaikea kuvitella, että vain muutama viikko sitten olin vielä tuhansien kilometrien päässä täysin erilaisissa olosuhteissa. Silti reissussa riittää sulattelemista vielä pitkään. Haluan kertoa viimeisestä työreissustani, josta en ole ehtinyt kirjoittaa joululomien ja kaiken lähtö- ja paluuhässäkän vuoksi. Joulukuussa kävimme siis seurantamatkalla Androyn läänissä Madagaskarin eteläisimmässä osassa. Matkan tarkoitus oli seurata lukutaito-opetuksen etenemistä, lasten julkisiin peruskouluihin siirtymistä, sekä aikuisten lukemaan oppineiden omien pienten projektien onnistumista.

Eräs kylä Ambondrossa.

Jo matkanteko oli täyttä seikkailua. Halusimme varmuuden vuoksi kiertää karja- ja maantierosvojen vuoksi levottoman Betrokan alueen. Heitimme hyvästit asvaltille ja väistelimme pari päivää lehmä- ja vuohilaumoja sekä mutalammikoita. Kuljettajamme ”Mr. Paris-Dakar” René oli elementissään. Jälleen tuli todettua maasturin tarpeellisuus. Jotkut lukutaitoluokat tosin sijaitsevat tiettömän taipaleen takana, jonne valvojat menevät moottoripyörillä tai jalan, eli itse asiassa matkustimme bisnesluokassa.

Androyn alueella järjestöjen tekemälle työlle on todella tarvetta, sillä se kuuluu maan köyhimpiin alueisiin ja lukutaidottoman väestön osuus on maan toiseksi korkein, 61 prosenttia (INSTAT EPM 2010). Suurin osa asukkaista on maanviljelijöitä ja karjankasvattajia. Alue kärsii kuivuudesta, joka johtaa ajoittain ruokapulaan ja jopa nälänhätään. Joulukuussa alkavalla sadekaudella sataa kuitenkin jonkin verran ja vettä kerätään talteen, mutta sitä joudutaan tuomaan muualta säiliöautoilla. Vain isoimmissa kylissä on sähköt, mutta lahjoituksina saatuja aurinkopaneeleita on ilmestynyt myös syrjäseuduille. Niitä käytetään mm. katuvaloihin ja kännyköiden lataamiseen. Kuuluvuus tosin vaihtelee…

Yksi hieman heikkorakenteinen ja ahdas Asama-luokka.

Köyhyys näkyi opetuspaikkojen rakennuksissa ja varustuksessa, jotka olivat todella heikossa jamassa. Suurin osa oli kyhätty harvoista laudoista tai oljista, ja niissä oli useimmiten maalattia. Pöydät ja tuolit puuttuivat monesta luokasta. Osan rakentaminen oli vielä kesken: katosta ja seinistä puuttui puolet. Pari aikuisten ryhmää opiskeli ulkona puun alla. Sateen sattuessa tunnit jouduttiinkin keskeyttämään. Vaikka alueella ei sada usein, me satuimme paikalle sadepäivänä. Osa oppilaista oli jäänyt kotiin, koska koulumatka oli liian pitkä sateella kuljettavaksi eikä heillä ollut reppuja kouluvihkojen suojaamiseksi.

Aurinkopaneeli kännykän lataukseen.

Miksi projekti ei sitten avusta myös luokkien rakentamisessa? Projektin periaate on, että se maksaa kirjat, kynät ym. opiskeluvälineet, mutta luokkatilan ja liitutaulun hankkiminen on paikallisen yhdistyksen tai kunnan vastuulla. Tämä sen takia, että paikalliset sitoutuvat toimintaan paremmin, kun heiltä edellytetään myös omaa panosta eikä kaikkea anneta ihan ilmaiseksi.

Oli mielenkiintoista nähdä, kuinka moni projektin Asama- tai Ambohitsoratra-luokan käyneistä lapsista ja nuorista on jatkanut julkisessa peruskoulussa. Yläkoulun ensimmäisellä luokalla, jolloin projekti vielä avustaa koulumaksuissa, heitä on kymmeniä, mikä on kasvattanut koko koulun oppilasmäärää. Heti seuraavana vuonna heidän määränsä kuitenkin putoaa rajusti. Vanhemmilla ei ole varaa tai halua maksaa koulumaksuja. Tosin suurin osa lapsista ei muutenkaan käy koulua montaa luokkaa, vaan aloittaa työt mm. karjapaimenena. Joidenkin oppilaiden taso oli huomattavasti muita heikompi, mikä on ymmärrettävää, koska he opettelevat koko alakoulun asiat vain yhdessä vuodessa. Iloisia yllätyksiäkin löytyi, esim. erään 7. luokan paras oppilas
oli Asama-luokalta peräisin.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Entiset Asama-oppilaat, nykyiset 7. luokkalaiset: Sojafanonona (13 v), Soalahatse (12 v) ja luokan paras oppilas Mbehoafake (14 v).

Materiaalisesta köyhyydestä huolimatta meidät otettiin vastaan vieraanvaraisesti. Meille tarjottiin ruokaa ja lahjoitettiin kanoja ja lammas. Malagasy Mahombyn porukka tunnetaan hyvin ja heitä pidetään myös ystävinä. Hassua oli, että paikalliset tenavat eivät kutsuneet minua tavanomaisella valkoista tarkoittavalla vazaha-nimityksellä vaan tatamiksi. Kylässä on nimittäin jo kolme vuotta työskennellyt yksi ainoa valkonaama, yhdysvaltalainen vapaaehtoinen nuori nainen, nimeltään Tatam.

Halusimme viettää kotimatkalla mahdollisimman vähän aikaa, joten ajoimme riskeistä huolimatta Betrokan läpi. Vähän pelotti, koska menomatkalla olimme tavanneet yöllisen hyökkäyksen kohteeksi joutuneen bussin matkustajan, joka oli saanut luodin reiteensä. Vitsailimme siitä, kuka istuu etupenkillä vastaanottamassa ensimmäiset luodit. Onneksi rosvoja ei tullut vastaan ja kaikki sujui hyvin.

 
 
Teksti ja kuvat: Heini

Avainsanoina | Jätä kommentti | Julkaistu: | Kirjoittanut: admin

Nuorisolle eväitä (työ)elämään 14.11.2012

Madagaskarilla peruskoulujen uusi lukuvuosi on ollut käynnissä lokakuun puolesta välistä. Myös Taksvärkin yhteistyöprojektin uudet ja samalla projektin viimeiset nelisenkymmnentä Asama-luokkaa aloittivat koulutyön samaan aikaan. Asama-luokillahan opiskellaan pikavauhtia alakoulun oppimäärä ja tavoitteena on saattaa koulujärjestelmän ulkopuolelle pudonneet lapset ja nuoret takaisin julkisiin peruskouluihin.

Asama-luokan n. 12-13-vuotiaita oppilaita. Vihreä tai sininen takki on joltain edelliseltä vuodelta säilytetty julkisen koulun koulupuku.

Projektin valvojat ovat kiertäneet kaikki luokat ja tarkistaneet, että opettajien tuntisuunnitelmat ovat ohjelman mukaiset, oppilaille on hankittu koulutarvikkeet ja oppilaat ovat juuri niitä, joille luokat on tarkoitettu. Kriteereinä on perheen vähävaraisuus ja että lapsi on käynyt korkeintaan kolme ensimmäistä luokkaa. Joukossa saattaa nimittäin olla myös niitä, joiden vanhempia ilmainen lukuvuosi kouluruokineen houkuttelee. Oikeasti luokkien tarvitsijoita on paljon, sillä viime vuonna pelkästään pääkaupungissa peruskoulun jätti kesken miljoona oppilasta.

Kävin työkaverini kanssa tsekkaamassa yhden Asama-luokan Ambohidrapeton kunnassa n. 10 km pääkaupungin ulkopuolella. Samassa koulurakennuksessa on yksityinen lukio, projektin tukemat Ambohitsoratra- ja Asama-luokat sekä erityinen isojen Asama-luokka ”Asama grand”. Paikallisen yhdistyksen kokeiluasteella oleva luokka on tarkoitettu yli 15-vuotiaille koulupudokkaille, joiden tavoitteena ei ole enää palata kouluun vaan hankkia taitoja työelämää varten. Heidän on jo aika hankkia elantoa vanhempien apuna tai omalle perheelle. Luokassa opiskellaan puolen vuoden ajan ranskan kieltä, kansalaistaitoja tai yhteiskuntaoppia, tietotekniikkaa sekä pienten projektien ja yrityksen hoitamista. Lisäksi kahtena päivänä opiskellaan kädentaitoja, mikä käytännössä tarkoittaa metallitöitä pojille ja ompelua tytöille. Oppilaat maksavat kuukausittain melkein symbolisen maksun, jolla katetaan osa sähkö- ja materiaalikuluista.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Hajasoan hitsausnäyte kouluttajan valvovan silmän alla.


Kolmatta kuukautta menossa olevan koulutuksen pojat ovat käyneet koulua yläasteelle ja jopa lukioon, mutta eivät ole voineet jatkaa, koska vanhemmilla ei ole ollut varaa koulumaksuihin. 15-vuotiaat Hajasoa ja Tafitasoa sekä parikymppinen Tsiferana kertovat, etteivät halua olla vanhemmilleen rasitteena, vaan haluavat itse ansaita rahaa. He ajattelevat saavansa helposti töitä tällä ammatillisella koulutuksella. Se on helppo uskoa, sillä kaikkialla on pieniä konepajoja ja korjaamoita riittää, joissa varmaankin tarvitaan apulaisia. Pojat opettelevat koulussa mm. pienten metalliesineiden valmistusta, metallin sahausta ja hitsausta.

Opettaja neuvoo Heryä hameen kaavojen leikkaamisessa.

Luokan kaikki neljä tyttöä ovat käyneet koulua lukioluokille asti, mutta keskeyttäneet ennen ylioppilaskirjoituksia tai reputtaneet niissä. Yksi heistä aikoo vielä yrittää uudelleen ensi vuonna. Ompelutunneilla on tehty mm. lasten vaatteita ja nyt työn alla on hame. Kaavat tehdään itse ja luokan kaksi ompelukonetta ovat käsikäyttöisiä. Jeanny, 20 vuotta, haluaa tulla vaatesuunnittelijaksi. Ikätoveri Hasina sanoo aikovansa käyttää oppimiaan taitoja sekä kotona että ansaitakseen rahaa. 17-vuotias Hery kertoo haluvansa perustaa oman vaateliikkeen ja tulla matkaoppaaksi. Nuorten omien vanhempien ammatteja ovat maanviljelijä, poliisi, autonkuljettaja ja kotiäiti. Opettaja kannustaa tyttöjä, mutta pohtii samalla, että heidän valmistamiensa vaatteiden myyminen maaseudulla tai jälleenmyyjille kaupungissa ei tule olemaan helppoa. Koulutus antaa hyviä eväitä, mutta jokaisen täytyy yrittää itse tehdä parhaansa.
 
 
Teksti ja kuvat: Heini

Avainsanoina , | Jätä kommentti | Julkaistu: | Kirjoittanut: admin

Kehityksen paikallisia ammattilaisia 24.10.2012

Madagaskarilla monet tämän vuoden ylioppilaat pohtivat parhaillaan, mitä haluavat opiskella. Yliopistojen lukuvuosi alkaa tammikuussa ja nyt on hakupapereiden jättämisen ja pääsykokeiden aika. Normaalisti lukuvuosi alkaisi jo marraskuussa, mutta opetushenkilökunnan lakon takia julkisissa yliopistoissa ollaan jäljessä aikataulusta eikä kaikkia kursseja ja kokeita ole vielä saatu päätökseen. Viime vuonna lukion päättäneet eivät päässeet ollenkaan aloittamaan vaan hakevat opiskelupaikkoja vasta nyt tuoreiden ylioppilaiden kanssa.

Madagaskarilla on kymmenen julkista yliopistoa ja korkeakoulua, joista kuusi pääkaupungissa. Julkisten oppilaitosten ongelmia ovat lakot, opiskelijoiden liian suuri määrä sekä pula opetusmateriaaleista ja tiloista. Vaihtoehtoja eli yksityisiä korkeakouluja (kuten peruskouluja ja lukioitakin) löytyy lähes joka korttelista. Vaikka osa niistä on huijausta eikä niistä saa yhtäläisesti tunnistettua tutkintotodistusta, niistä ollaan nyt kiinnostuneempia, koska opiskelun eteneminen on julkista puolta varmempaa.  Monet ovat myös käytännönläheisempiä ja tarjoavat paremmin harjoittelupaikkoja.

Antananarivossa järjestettiin ylioppilaille suunnatut koulutusmessut, joissa esittäytyi nelisenkymmentä eri oppilaitosta. Myös Malagasy Mahombyn oma ja valtion tunnustama yliopisto IMD oli paikalla. Se tarjoaa ainoana maassa kehitysopintoja. Muuten esillä oli talous- ja oikeustieteitä, viestintää, matkailua sekä muutama multimedia-, maatalous- ja rakennusalan koulutus.

Malagasy Mahombyn ständi ja opiskelijoita koulutusmessuilla.

IMD tulee sanoista Ingenierie et management de developpement local eli paikallisen kehityksen tekniikka ja johtaminen. Koulutus on monialainen, se sisältää menetelmäopintoja (tilastot, kirjanpito, kielet, atk… ), teoriaa ja paljon kenttätöitä. Valmistuneet voivat työskennellä kehitystehtävissä periaatteessa missä tahansa: suunnittelijoina, toteuttajina, arvioijina, selvitysten tekijöinä, kouluttajina, maaseudun ja kylien kehittäjinä, terveyden ja sanitaation, koulutuksen, ympäristönsuojelun aloilla, julkisella sektorilla, järjestöissä kuin yrityksissäkin. Monia opiskelijoita koulutuksessa vetää puoleensa toisten auttaminen.

Kuten Kambozhan blogikollegani hiljan mainitsi, kehittyvä maa tarvitsee koulutettuja ihmisiä. Valitettavasti kouluttautumiseen ei kaikilla ole samanlaisia mahdollisuuksia, kun rahakin ratkaisee. Niinpä varsinkin korkeakoulutus on Madagaskarilla edelleen harvojen herkkua. Tilastokeskuksen (INSTAT/DSM/EPM2010) mukaan noin puolet Madagaskarin väestöstä käy peruskoulun, noin 10 prosenttia toisen asteen ja vaivaiset pari prosenttia yliopiston. Mitä paremmin toimeentuleva kotitalous, sitä korkeampi koulutustaso. Keskiverto malagassi kuluttaa koulunpenkkiä rapiat viisi vuotta.

IMD on yksi Antananarivon halvimmista korkeakouluista, eikä sen tavoitteena ole tehdä omaa bisnestä, vaan Malagasy Mahombyn vision mukaisesti jakaa nuorille tietoja ja taitoja, joiden avulla he voivat kehittää maataan. Tässä tehtävässä toki kaikkien muidenkin alojen osaajia tarvitaan!

 
Teksti ja kuvat: Heini

Avainsanoina | Jätä kommentti | Julkaistu: | Kirjoittanut: admin

Kumppanuuksien kehittämistä 10.10.2012

Tärkeimmät työtehtäväni täällä Malagasy Mahomby -järjestössä liittyvät hienosti sanottuna järjestön kumppanuuksien kehittämiseen. Käytännössä se tarkoittaa mahdollisten uusien yhteistyökumppanien ja varsinkin rahoittajien kartoittamista.

Ensinnäkin kirjoitan raporttia lukutaito-opetuksesta, josta järjestöllä on pitkä kokemus.  Se sai alkusysäyksen jo vuonna 1995 kun saksalainen aikuiskoulutusjärjestö DVV järjesti lukutaito-opettajien koulutuksen Madagaskarilla. Koulutukseen osallistui kaksi Malagasy Mahombyn jäsentä. Sittemmin järjestö on kehittänyt opetusmenetelmiä ja laajentanut opetusta eri ikäluokkiin ja alueellisesti maan eri osiin.  Jokaisesta toteutetusta projektista ja koulutuksesta  on opittu lisää. Malagasy Mahombylla on  nykyään hallussaan koulutuspaketti, jota voidaan soveltaa osallistujien mukaan. Tämä onkin tarpeen, sillä esimerkiksi maan eteläosassa maaseudulla ihmisten arkitodellisuus on hyvin toisenlainen kuin pääkaupungissa, niinpä myös tekstien aiheisiin tulee kiinnittää huomiota.

Raportin avulla  osaamisesta on mustaa valkoisella ja mahdollisia rahoittajia on helpompi lähestyä. Parhaillaan yhdistys myös suunnittelee ensimmäisen maksullisen lukutaito-opettajien koulutuksen järjestämistä, mistä se voisi tulevaisuudessa saada varoja toimintaansa. Projektirahoitukset  kun aina loppuvat aikanaan… Käytännössä homma on melko yksitoikkoista tietokoneen ääressä istumista, mutta onneksi pääsen myös vierailemaan opetusluokissa, jotta näen mitä työ käytännössä on.

Toiseksi kartoitan Madagaskarilla toimivia kehitysyhteistyötoimijoita. Järjestö haluaa koota ne nettisivuilleen, jotta kiinnostuneet voivat hyödyntää tietoja etsiessään yhteistyökumppaneita.  Tarkoitus on helpottaa kontaktia suurten rahallista tai teknistä avustusta tarjoavien organisaatioiden ja pienten paikallisten toimijoiden välillä.  Tätä nykyä selkeitä tietoja on vaikea saada, vaikka avoimuudesta olisi vain hyötyä kaikille.

Opiskelijat Tefi ja Mireille ja minä Maailmanpankin toimiston edustalla.

Minulla on apuna kaksi opiskelijaa, Mireille ja Tefi , jotka ovat kehitysyhteistyön maisteriopiskelijoita Malagasy Mahombyn ylläpitämässä korkeakoulussa. He tuntevat yhteiskunnan ja kaupungin ja tietysti taitavat malagassin kielen.  Täällä kun ei ole saatavilla kunnollisia karttoja kaupungista tai bussireiteistä…  Otamme yhteyttä kansainvälisiin organisaatioihin kuten YK, WWF, EU, kirkkojen ja valtioiden avustusorganisaatiot. Useat valtiot ovat Madagaskarin poliittisen kriisin vuoksi jäädyttäneet virallisen kehitysavun, mutta onneksi monet organisaatiot jatkavat työtä järjestöjen kanssa. Vaikka aloitammekin tiedon etsimisen netin ja puhelimen avulla, henkilökohtainen kontakti ja paikan päällä käyminen  ilman sovittua tapaamista tuottavat usein parhaan tuloksen. Vastausta pelkkään sähköpostiin on melko turha odottaa.  Vastaanotto vaihtelee, aina meitä ei oteta vakavasti ja työ etenee hitaasti, mutta etenee kuitenkin. On myös tosi mukava tehdä töitä oman ikäisten ihmisten kanssa ja päästä välillä ulos toimistosta.

Teksti ja kuvat: Heini

Avainsanoina , | 1 kommentti | Julkaistu: | Kirjoittanut: admin

Leikki on lasten työtä – vai miten se meni? 15.8.2012

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Harisoa, 14, on Idandan kaupunginosan Asama-luokan paras oppilas. Hyvän koulumenestyksen eteen hän opiskelee ahkerasti. Lisäksi hän tekee paljon kotitöitä ja auttaa äitiään, joka elättää yksin seitsenhenkistä perhettä. Harisoalla ei juuri ole vapaa-aikaa tai omia harrastuksia, kuten useimmilla suomalaisilla ikätovereillaan.

Harisoalla on viisi nuorempaa sisarusta: kolme siskoa ja kaksi veljeä, joista nuorin on vasta kaksi vuotta. Lapsista vain Harisoa käy koulua. Lukutaidoton yksinhuoltajaäiti pesee työkseen pyykkiä. Madagaskarilla on yleistä, että paremmin toimeentulevat ihmiset palkkaavat apulaisia huolehtimaan kotinsa siivouksesta, ruoanlaitosta, pyykkihuollosta tai vaikka omaisuutensa vartioinnista. Hyvin harva omistaa sähköisiä kodinkoneita ja kotitöihin kuluu paljon aikaa, kun kaikki tehdään perinteisesti käsin. Toisten palkkaaminen säästää työssäkäyvien aikaa ja antaa toisille puolestaan mahdollisuuden ansaita rahaa.

Harisoa asuu vain muutaman sadan metrin päässä luokasta Idandan kaupunginosassa. Luokka on haluttu sijoittaa lähelle oppilaita, jotta heidän olisi helppo kulkea kouluun jalan. Kaupunginosan johtaja on antanut luokkatilan rakennuksestaan, jossa on lisäksi toimisto, jossa hän ja hänen sihteerinsä työskentelevät.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Idandan luokkahuone

Tavallisena aamuna tyttö herää jo ennen auringonnousua klo 4 siivoamaan keittiön ja opiskelemaan. Kouluun hän lähtee varttia vaille kahdeksan. Ennen opettajan tuloa oppilaat esimerkiksi kopioivat taululta edellisen päivän oppitunnin, jos se on jäänyt kesken. Koulupäivän päätyttyä Harisoa auttaa äitiään kotona. Hän tekee kolme vedenhakureissua 15 litran astian kanssa, huolehtii nuoremmista sisaruksista sekä pesee ja silittää pyykkejä äidin apuna. Nukkumaan hän menee yleensä kymmeneltä illalla.

Harisoan perhe on köyhä ja ruoasta on pulaa. Illalla syödään esimerkiksi pelkkää riisiä tai banaaneja, jos niitäkään. Tilanne on sama muidenkin Asama-luokkalaisten kohdalla. Onneksi koulussa saa ruokaa.

Harisoan lempiaine koulussa on biologia ja ympäristöoppi (SVT, sciences de la vie et de la terre). Erityisesti häntä kiinnostaa ihmiskehon ja ruumiinosien toiminta. Harisoa haluaa kovasti onnistua CEPE-kokeessa ja päästä syksyllä alkavalle 6. luokalle normaaliin julkiseen kouluun. Jos niin käy, hän toivoo, että joku voisi auttaa häntä läksyissä, erityisesti ranskan kielessä sekä koulutarvikkeiden hankkimisessa. Opettaja arvelee, että Harisoa joutuu ensi vuonna työskentelemään äitinsä apuna eikä pääse kouluun, vaikka varmasti tulokset siihen riittäisivätkin.

Tuleva pappi puolta nuorempien oppilaiden joukossa

Pierre, 26, on Antsororonkavon Asama-luokan vanhin oppilas ja hyväksytty mukaan poikkeuksellisesti. Pierre oppi lukemaan ja kirjoittamaan myöhään aloitettuaan koulun vasta 12-vuotiaana. Hän jätti koulun kesken peruskoulun neljännellä luokalla, 17-vuotiaana, koska tunsi itsensä liian vanhaksi muihin oppilaisiin nähden. Sen jälkeen hän auttoi maanviljelijävanhempiaan.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Pierre on kotoisin maaseudulta Akitsakasta, Ambalavaosta, joka sijaitsee 70 kilometrin päässä Fianarantsoasta. Viimeiset kymmenen kilometriä kotikylään pitää kulkea jalan, koska autotietä ei ole. Perheessä on tyypillisesti paljon lapsia. Pierre on keskimmäinen perheen yhdeksästä lapsesta ja nuorin pojista. Sisaruksista osa on jo mennyt naimisiin ja muuttanut pois kotoa, osa naimisiin menneistä taas on jäänyt kotitilalle perheineen. Nuorimmista sisaruksista kaksi käy parhaillaan peruskoulun yläluokkia. Kotona Pierre käy juhlapäivinä ja loma-aikoina, sekä muuten tarpeen vaatiessa, esimerkiksi siinä ikävässä tapauksessa, että joku sukulainen on kuollut.

Nyt, lähes kymmenen vuotta myöhemmin ja löydettyään kutsumuksensa kirkon parista, Pierre halusi palata kouluun. Nuori mies haluaa papiksi, mitä varten hän oli jo aloittanut koulutuksen ennen Asama-luokalle tuloa. Hyvä luku- ja kirjoitustaito on välttämätöntä pappiskoulutukseen osallistumiseksi. Lisäksi Pierren mielestä koulua käymättömänä hän olisi tietämätön monista asioista ja tekisi helposti virheitä. Pierre myös seuraa tavallaan kirkkoherraisänsä jalanjälkiä. Asama-luokasta Pierre kuuli seurakuntaansa kuuluvalta mieheltä, jonka luona hän nykyään asuu Fianarantsoassa ja jonka sukulainen on Malagasy Mahombyn jäsen.

Kun Pierreä seuraa luokassa, huomaa, että hän on kiinnostunut asioista ja opiskelee ahkerasti ja kärsivällisesti. Hän jää usein kysymään opettajalta lisätietoja tunnin jälkeen. Miehellä ei ole ollut ongelmia sopeutua luokkaan, vaikka ikäero muihin oppilaisiin nähden on vain lisääntynyt. Hänellä on sanojensa mukaan luokassa isoveljen ja suojelijan rooli. Pierren mielestä on erittäin hyvä, että näiden ainutlaatuisten luokkien avulla autetaan etenkin köyhiä lapsia ja nuoria.

CEPE-kokeen suorittamisen jälkeen Pierre aikoo toimia kirkossa ja ottaa osaa koulutusjaksoille, ennen kuin valmistuu papiksi noin vuoden päästä. Pierren tarmo on ihailtavaa. Uskaltaisitko itse palata ala-asteelle kymmenen vuoden tauon jälkeen ja hankkia vielä päälle uuden ammatin?

 

Teksti ja kuvat: Heini

Avainsanoina | Jätä kommentti | Julkaistu: | Kirjoittanut: admin

Nuoret takaisin peruskouluun 8.8.2012

Malagasy Mahombyn Asama-luokat on tarkoitettu vähävaraisille noin 12–17-vuotiaille nuorille, jotka ovat käyneet korkeintaan muutaman vuoden peruskoulua. Madagaskarilla keskimääräinen kuukausiansio on n. 75 000 ar (Maailmanpankki 2010) (10 000 ar on noin 3,50e) ja lapsia etenkin köyhemmissä perheissä on usein seitsemän tai enemmän. Monille perheille halvimmatkin koulumaksut (n. 10 000 ariarya/kk) ovat liikaa. Asama tulee sanoista Action pour la scolarisation des adolescents à Madagascar eli Madagaskarin nuorten koulunkäynnin edistäminen. Yhden lukuvuoden aikana kiritään peruskoulun viidennen luokan tasolle kaikissa seitsemässä lukuaineessa. Lopuksi suoritetaan valtakunnallinen CEPE-koe, jolla pyritään yläkouluun eli kuudennelle luokalle. Ympäri Madagaskaria neljällä eri alueella on yhteensä 43 Asama-luokkaa, joista vietin muutamia päiviä Fianarantsoan kahdessa luokassa.

Tavallinen koulupäivä ja poikkeus rutiinista – ”vazaha” luokassa

Ensimmäisenä päivänä Antsororonkavon kaupunginosan luokassa seurasin opetusta ja vastasin oppilaiden kysymyksiin itsestäni ja Suomesta. Kyselytunti oli valaiseva. Oppilaat olivat kovin kiinnostuneita, mutta ujostelivat ranskaksi puhumista. Minulta kysyttiin mm. ikää, missä aviomieheni on, missä asun, Suomen eläimistä, säästä, väkiluvusta ja teollisuudesta ja lempimusiikistani. Minulta kysyttiin myös, missä Justin Bieber ja Shakira asuvat, ehkäpä koska hekin ovat vazaha (tarkoittaa valkoista ulkomaalaista ja käytetään todella paljon). Täälläkin 12–13-vuotiaiden tyttöjen kouluvihkoihin on liimattu Justinin kuvia… Lisäksi kysyttiin, oliko Madagaskarille matkustaminen kallista. Vastasin myöntävästi ja kerroin lentäneeni lentokoneella Pariisin kautta yhteensä 15 tuntia. Opettaja muistutti, että täällä ei kovin monella ole mahdollisuutta matkustella – suurin osa oppilaista ei ole koskaan käynyt Fianarantsoan ulkopuolella. Ehkä silloin ei täysin ymmärrä, mitä tuollainen matka ihan oikeasti tarkoittaa. Ei tule aina ajatelleeksi, kuinka etuoikeutettuja me länsimaalaiset yleensä olemme. Lentolippu tänne on minunkin mittapuullani kallis, mutta jonkin aikaa tienaamalla voin lähteä katselemaan maailmaa melkein mihin vaan.

Antsororonkavon luokan ryhmäkuva

Normaali koulupäivä alkaa klo 8–8.30 ja päättyy klo 16.30–17. Ruokatunti on noin klo 12–13.30 tai 14.00. Asama-luokassa opiskellaan samoja aineita kuin tavallisessakin koulussa: matematiikka, ympäristöoppi, maantieto, historia ja yhteiskuntaoppi, malagassin kieli ja ranskan kieli. Aamupäivällä on kaksi ainetta ja iltapäivällä kaksi. Niiden välissä pidetään välitunti, jolloin oppilaat voivat olla vapaasti pihalla, he esimerkiksi hyppäävät ruutua tai pelaavat jalkapalloa.

Fianarantsoan Asama-luokat ovat etuoikeutetussa asemassa muiden alueiden luokkiin nähden, sillä niissä tarjotaan oppilaille ruokaa. Ruokailua tukee YK:n alainen Maailman ruokaohjelma (World Food Programme,WFP) lahjoittamalla riisiä ja maissijauhoja. Aterian valmistavat oppilaiden vanhemmat vuorotellen. Useille oppilaille koulun tarjoama lounas ja välipala ovat päivän ainoat ateriat. Lounaaksi on aina riisiä ja sen kanssa kolmesti viikossa herneistä ja kahdesti viikossa muista vihanneksista tehtyä kastiketta. Iltapäivällä ennen kotiin lähtöä saadaan sokeroitua maissipuuroa, jonka oppilaat itse valmistavat. Kuulemma säännöllisen ruokailun vaikutus näkyy lasten pyöristyneissä poskissa verrattuna kouluvuoden alkuun. Opettajat syövät usein samaa ruokaa oppilaiden kanssa, muut käyvät kotona tai ulkona syömässä. Kollegani epäili, että ruoka olisi minulle tai vatsalleni sopimatonta. Itse asiassa se oli yksi parhaista riisiaterioista, joita olen syönyt tähän mennessä, mutta tuntui nurinkuriselta tulla ruokituksi ruoka-avulla. Niinpä seuraavina päivinä kävin ulkona syömässä, kun minulla siihen kerran varaa on.

Vaikka oppilaat ovat eloisia ja iloisia, luokassa vallitsee pääosin kuri ja järjestys. Opettajan auktoriteettia ei kyseenalaisteta. Kun opettaja kirjoittaa tehtävän taululle, kaikki kopioivat sen vihkoihinsa keskittyneesti. Myös julkisissa kouluissa kirjoitetaan paljon taululle, koska kirjoja ja monisteita on vähän, muista moderneista apuvälineistä puhumattakaan, ja opiskelu on siksi hidasta. Kirjoittamisen lomasta kuuluu vain muutaman nuhaisen nenän niiskutus – on talvi, rakennuksessa ei ole lämmitystä ja luokan ovet ja ikkunaluukut ovat auki. Oppilaat nousevat seisomaan vastatessaan ja käyvät vuorotellen tekemässä tehtävien ratkaisut taululle. He pyyhkivät taulun tai lakaisevat lattian tottuneesti ja tuovat opettajalle lounaan yläkertaan. Opettaja myös saattaa kevyesti läpsäyttää, jos joku ei kuuntele tarkkaavaisesti. Suomessa varmaan oltaisiin jo raastuvassa syyttämässä pahoinpitelystä. Ulkoa taukoamatta kantautuvat äänet eivät näytä häiritsevän ketään, naapuri soittaa musiikkia, autot tööttäilevät, kanat kaakattavat…

Opetusalan lakon vuoksi tavallisissa koulussa ei ole tunteja. Lakkoilevat opettajat vaativat parempaa palkkaa. Lakon aikana vanhemmat maksavat muutamille opettajille oppituntien pitämisestä. Oppilaiden on tultava joka aamu katsomaan, onko opetusta sinä päivänä vai ei. Lisäksi opetusolosuhteet ovat usein huonot. Eräässä luokassa on 80 oppilasta! Jos haluaa saada istumapaikan, on tultava paikalle aikaisin ja osa joutuu kirjoittamaan lattialla. Voi kuvitella, että opettamisesta ja koulunkäynnistä ei tule oikein mitään. Kuulemma opettajat ovat myös kieltäytyneet valvomasta ja korjaamasta elokuulle siirrettyjä päättökokeita. Hallituksen on löydettävä joku ratkaisu ongelmaan, jotta kokeet voidaan pitää. Opettaja Nicole Rafalimananan mielestä lakko on ehdottomasti oikeutettu, mutta hänestä tuntuu pahalta oppilaiden puolesta ja hän on huolestunut heidän tulevaisuudestaan.

Toisena päivänä teemme koko aamun kiltisti ranskan kielioppitehtäviä. Olen aiemmin opettanut vain aikuisia, mutta suoriudun tehtävästä kunnialla, tai niin opettaja ainakin mielikseni väittää. Uuvuttavan rupeaman jälkeen oppilaat laulavat minulle ja opetan vastineeksi yhden laululeikin suomeksi. Ja sekös heitä riemastuttaa, ujous on tipotiessään. Musiikki ja tanssi näyttävät olevan heillä verissä: taputukset pysyvät rytmissä, eräs poika esittelee taiturimaisia tektonik-liikkeitään ja tytöt keikuttelevat lanteitaan niin kuin heillä olisi enemmänkin ikää. Oppilaat pyytävät minua ottamaan valokuvia ja poseeraavat elokuvatähtien elkein – ja nauravat sitten remakasti toistensa ikuistetuille ilmeille.
 
Teksti ja kuvat: Heini

Avainsanoina , | Jätä kommentti | Julkaistu: | Kirjoittanut: admin

Uuden lukutaitoprojektin aloitus 17.7.2012

Milenakan naiset kunnantalon edessä.

Kävimme parin päivän reissulla Tuléarissa, maan lounaisosan suurimmassa kaupungissa. Oli mukavaa vaihtelua matkustaa rannikon lämpöön ja päästä näkemään niin erilainen alue, missä sisämaan korkeuksien kylmästä talvesta ei ollut tietoakaan ja illan viiletessäkin tarkeni ilman villapaitaa. Toisaalta rannikolla täytyi suojautua hyttysiltä, joiden pistosta voi saada malariatartunnan. Vaikka majapaikan hyttysverkossa oli isohkoja reikiä, en ollut huolestunut, sillä olen muistanut ottaa estolääketabletin kerran viikossa ja ainakaan näin kuivan kauden aikana kaupungissa sääskiä ei ollut juuri nimeksikään.

Viiden hengen seurueeseemme kuuluivat yhdistyksen puheenjohtaja Edmond, toiminnankoordinaattori Verohanitra, uuden projektin johtaja Berthe ja autonkuljettaja René. Olimme liikkeellä yhdistyksen maasturilla, koska tiet kyliin, joissa vierailemme, voivat olla aika vaikeakulkuisia ja busseilla kulkeminen olisi liian vaivalloista aikataulujen takia.

Minulla oli kuulemma onnea, sillä olen ensimmäinen Malagasy Mahombyn suomalaisvieraista, joka on päässyt käymään Tuléarissa työmatkalla. Kävimme käynnistämässä aikuisten lukutaitoprojektia, joka tehdään yhteistyössä UNDP:n kanssa. Taksvärkin yhteistyöprojektissa järjestetään myös vastaavaa koulutusta neljällä muulla alueella, mutta tärkeämmässä osassa ovat lapset ja nuoret. Aloitustilaisuus oli sovittu 65 km päässä sijaitsevan Milenakan kunnantalolle maanantaiaamuksi klo 8.30, joten lähdimme matkaan klo 6.30. Pöllyävä hiekkatie oli melkoista höykkyytystä ja vastaan tuli paljon härkien vetämiä kärryjä sekä rekkoja, joiden lavat on muutettu bussinpenkeiksi. Muutamat kärryt kuljettivat yhdestä puunrungosta veistettyjä kanootteja, lienevät olleet jo aamutuimaan kalastamassa. Myös pyöräilijöitä oli yllättävän paljon ottaen huomioon vähintäänkin pehmeän alustan. Ohitimme pikku kyliä, jotka vastasivat minun stereotyyppistä kuvaani ”afrikkalaisesta” kylästä: asumukset on tehty erilaisista riuista, ruo’oista ja savesta. Olimme perillä ajoissa, mutta kunnanjohtaja ei ollut vielä paikalla. Ehdimme nauttia väliin jääneen aamiaisen yhdessä tyypillisistä myyntikojuista, josta sai teetä, kahvia, pikkumunkkeja ja jogurttia.

Odottelimme kunnantalon pihalla, jonne ihmisiä alkoi tulla paikalle ripotellen, he tervehtivät käsipäivää. Jokaisen hieman paremmin pukeutuneen herran kohdalla mietin, onko hän kunnanjohtaja – no, kukaan ei ollut. Kellon lähestyessä kymmentä siirrymme saliin, jonne kunnanjohtajakin lopulta saapuu. Hän toivottaa meidät tervetulleeksi ja UNDP:n ja Malagasy Mahombyn ihmiset kertovat, mitä projektissa aiotaan tehdä. Sali on täynnä, paikalla reilut neljäkymmentä miestä ja naista. Osa on kunnan eri osien, fuktanien (fokotany), johtajia. Kaikki vaikuttavat kiinnostuneilta ja esittävät paljon kysymyksiä.

Milenakalaisia kuuntelemassa.

Milenakan asukkaat saavat elantonsa pääosin maanviljelystä ja karjankasvatuksesta. Tilanne on hyvä, koska he ovat motivoituneita oppimaan. He ovat itse pyytäneet opetusta UNDP:lta, joka sitten on valinnut Malagasy Mahombyn toteuttamaan koulutuksen, perustuen sen hyvään kokemukseen. Yhteistyötä on tehty muutama vuosi aikaisemminkin. Nyt aloitettava koulutus on osa UNDP:n laajempaa projektia ”Kestävät elinkeinot ja taistelu köyhyttä vastaan”. Kahden kunnan alueelle perustetaan parikymmentä keskusta, joissa opetetaan luku-, kirjoitus- ja laskutaitoa aikuisille. Tavoitteena on kouluttaa noin neljäsosa lukutaidottomasta väestöstä. Sen lisäksi järjestetään erilaisia ammatillisia koulutuksia lukemaan oppineille ja muillekin asukkaille. Keskuksista on tarkoitus tulla pysyviä paikkoja, joissa jaetaan jatkossa kyläläisille tietoa elinkeinonharjoittamisen tueksi, esim. viljelytekniikoista tai siemenistä. Lukutaito-opetuksen on määrä käynnistyä vielä heinäkuun puolella. Sitä ennen pitää haastatella ja valita opettajat ja laittaa keskukset käytännössä kuntoon tiloineen ja materiaaleineen.

Puheenvuoroille taputetaan ja lopuksi kaikki poistuvat tyytyväisen oloisina. Keräämme naiset yhteiseen valokuvaan kunnantalon eteen. Lapsia alkaa tulvia joka puolelta ja he parveilevat ympärillämme. Joku osaa muutaman sanan ranskaa, mutta muuten emme ikävä kyllä ymmärrä toisiamme. Sen verran olen kuitenkin jo tajunnut, että kaikki haluavat päästä valokuvaan ja tykkäävät karkista, jos sitä sattuu olemaan mukana.

Paluumatkan röykkyytyksen jälkeen syöksyn vessaan. Todennäköisesti aamupäivän puolen desin jogurttipurkin kylmäketju on katkennut jossain vaiheessa, eikä vatsani oikein pitänyt siitä. Ehdin jo luulla välttyneeni turistiripulilta, koska se ei ollut iskenyt heti ensimmäisen viikon aikana. Oikeastaaan ongelma on ollut päinvastainen, mahani ei osaa vielä oikein sulattaa uutta liha- ja riisipitoista ruokavaliotani.

Iltapäivän lopuksi tapaamme vielä alueen virkamiehiä. Tarkoitus on informoida heitä projektista ja saada heidän tukensa sille. Meillä on audienssi aluejohtajan kanssa, joka istuttaa meidät sohville avarassa toimistossaan. Huomaan, että muitakin vähän jännittää. UNDP:n ja meidän puheenjohtaja työntekijät esittelevät asian malgaasiksi. Lopuksi aluejohtaja kysyy, kuka minä olen. Olen tapaamisen kuluessa ehtinyt mielessäni varautua tähän tilaisuuteen, mutta unohdan puolet siitä, mitä aioin kertoa, koska a) minulle käy aina niin ja b) mahassani möyrii uhkaavasti ja haluan päästä pikaisesti pois. Lisäksi käymme opetushallituksen aluejohtajan puheilla, mikä hoituu paljon rennommassa tunnelmassa, koska ihmiset tuntevat toisensa jo entuudestaan. Virkamies kertoo, että ennen poliittisen kriisin alkua alueen väestöstä 59 prosenttia oli lukutaidottomia. Hän arvioi luvun edelleen vain kasvaneen ja olevan kohdekylissämme jopa 70 prosenttia.

Seuraavana päivänä mahani on jo suhteellisen normaalissa olotilassa. Aamulla ei ole kiire ja käymme eurooppalaistyylisellä (ja hintaisella) aamiaisella kahden kollegani kanssa. Kahvila on merkitty matkaoppaaseeni (Guide du Routard) ja se onkin selvästi turistien suosiossa. Kollegani naureskelevat, että hekin ovat tänään vazaha (valkoinen). Täytyy kyllä sanoa, että kahvi oli hyvää ja voisarvet suuria. Aamupäivällä oli tarkoitus haastatella muutama opettajaehdokas, mutta tapaaminen peruuntui, koska projektin valvoja soitti olevansa sairas. Tapaaminen siirtyi ensin iltaan ja miehet tulivatkin sovittuun paikkaan, mutta koska me olimme edelleen kokouksessa, he väsyivät odottamaan ja lähtivät. Lopulta haastattelutuokio hoidettiin seuraavana aamuna klo 7 yhden tien varrella olevan ”aamiaiskojun” luona. Mielenkiintoinen tapaamisaika, mutta vaihtoehtoja ei juuri ollut, koska meillä oli vielä edessä vastaava aloitustilaisuus St Augustinin kalastajakunnan asukkaille ja loppupäivän vievä kotimatka Fianarantsoaan.

St Augustinin tilaisuus pidettiin ulkona.

Teksti ja kuvat: Heini

Jätä kommentti | Julkaistu: | Kirjoittanut: admin

Takaisin koulun penkille 5.7.2012


Fianarantsoan Asama-luokan iloiset koululaiset

Saavuin Madagaskarille viikko sitten. Tulen työskentelemään kuuden kuukauden vapaaehtoistyöjaksoni pääosin pääkaupunki Antananarivossa eli Tanassa, jossa ensin ehdin tutustua Malagasy Mahomby -yhdistyksen toimistoon ja uusiin työkavereihini parin päivän ajan. Heti tämän jälkeen matkustin hieman etelämmäksi Fianarantsoaan, jossa vuonna 1992 perustetun yhdistyksen päämaja sijaitsee. Toinen toimisto perustettiin vuonna 2004 pääkaupunkiin, koska sieltä käsin hoituvat helpommin monet asiat ministeriön ja muiden tärkeiden organisaatioiden kanssa. Kahden viikon aikana Fianassa minun on tarkoitus perehtyä yhdistyksen toimintaan ja tehdä työsuunnitelma järjestön puheenjohtajan kanssa. Pääsen myös osallistumaan käytännön opetustyöhön.

Yli 15-vuotiaista madagaskarilaisista arviolta noin 31% on lukutaidottomia. Malagasy Mahombyn ja Taksvärkin yhteistyöprojektin tavoitteena on parantaa madagaskarilaisten mahdollisuuksia vaikuttaa omaan toimeentuloonsa ja osallistua yhteiskunnalliseen päätöksentekoon. Tämä tapahtuu opettamalla lapsia, nuoria ja aikuisia lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan. Kolmen kuukauden pituiset Ambohitsa-lukutaitoluokat on tarkoitettu 8-11-vuotiaille helpottamaan siirtymistä normaaliin peruskouluun. Asama-luokissa 12-17-vuotiaat oppilaat täydentävät alakoulun oppimäärää yhden lukuvuoden ajan, minkä jälkeen he pyrkivät julkiseen yläkouluun. AFI-D-keskukset ovat aikuisten lukutaito-opetusta varten.

Madagaskarilla koulutus on maksullista peruskoulusta yliopistoon asti. Asama-luokkien oppilaat ovat käyneet korkeintaan kolme luokkaa peruskoulua, mutta eivät ole voineet jatkaa koulua, koska perheellä ei ole ollut varaa maksaa koulumaksuja. Oppilaat löydetään luokille kaduilta mm. käymällä kortteleissa ja radiomainosten avulla. Sana leviää myös vanhempien verkostoissa. Ensimmäinen Asama-luokka perustettiin jo 10 vuotta sitten. Koulunkäynti vaatii lapsilta paljon, sillä useimmiten lukutaidottomista vanhemmista ei ole apua kotiläksyissä tai he haluavat lastensa tekevän töitä perheen toimeentulon eteen. Projekti maksaa CEPE-kokeen suorittaneiden ja yläkouluun päässeiden oppilaiden ilmoittautumis- ja materiaalimaksut. Sen jälkeen perheen on kuitenkin vastattava kustannuksista itse.

Madagaskarin poliittinen kriisi on jatkunut jo pitkään. Yksi kriisin seurauksista on julkisten koulujen opettajien lakko, jonka vuoksi koulut eivät ole olleet toiminnassa yli kolmeen kuukauteen, joten oppilaat ovat jäljessä opetussuunnitelmasta. Opetusministeriö/hallitus päätti vastikään siirtää kaikkien päättökokeiden päivämääriä myöhemmäksi, jotta oppilailla olisi riittävästi aikaa valmistautua kokeeseen. Vaikka lakko ei ole vaikuttanut Asama-luokkien toimintaan sinänsä, myös niitä koskeva alakoulun päättökoe (CEPE, certificat d’études primaires et élémentaires) siirtyi kuukaudella eteenpäin elokuun alkuun. Asama-luokissa uutinen otettiin vastaan hyvillä mielin, sillä se antaa oppilaille lisää aikaa petrata mm. ranskan kieltä, jolla opetus yläkoulussa tapahtuu (lukuunottamatta äidinkielen tunteja). Minä olen yrittänyt auttaa kertaamalla kielioppia oppilaiden kanssa. Lisäksi minun kanssani he voivat halutessaan ja uskaltaessaan harjoitella ranskan puhumista.

Kokeiden siirtymisen myötä koulutyötä jatketaan kokeisiin saakka ja koululaisten ja opettajien lomat alkavat normaalia myöhemmin, mikä hieman harmittaa ainakin opettajia. Nähtäväksi jää, kuinka pitkä lomasta tulee ja milloin seuraava lukuvuosi alkaa. On ylipäänsä hassua, että koulut Madagaskarilla lomailevat samaan aikaan kuin Euroopassa, vaikka saarella on talvi. Tämä johtuu siitä, että koko koulujärjestelmä loma-aikoineen noudattaa entisen siirtomaaisäntä Ranskan mallia. Säiden puolesta loogisempi aika kesälomalle olisikin esim. loka-marraskuussa.

 
Teksti ja kuvat: Heini

Avainsanoina | Jätä kommentti | Julkaistu: | Kirjoittanut: admin

Nuorten elämää Madagaskarilla 15.11.2011

 

Julia Stenlund vietti vuoden opiskelijavaihdossa Madagaskarilla. Tuona aikana hän myös kirjoitti blogia Taksvärkille kokemuksistaan ja nuorten elämästä siellä. Lue Julian blogia täällä: Nuorten elämää Madagaskarilla.

 

 

 

Avainsanoina | Jätä kommentti | Julkaistu: | Kirjoittanut: admin