Bolivia: Compan kyydissä

Perinteisiä malleja rikkomassa 9.10.2014

Opettajat istuvat puoliympyrässä pienikokoisen innostuneen naisen, Compan koordinaattorin Raquelin, edessä. Suurin osa osallistujista räplää kännyköitään, kaivelee laukkujaan ja rupattelee vierustovereidensa kanssa. Opettajat on kutsuttu työpajaan koulun rehtorin toimesta. Nuori ja aktiivinen rehtori on nimittäin vakuuttunut siitä, että Compan toiminnalliset menetelmät nuorten ja lasten opetuksen työkaluina ovat vertaansa vailla. Koulun opettajilla ei vielä ole minkäänlaista käsitystä siitä mitä on odotettavissa, joten ilmassa on lievää apaattisuutta, lounastauon lyhenemisen harmittelua ja orastavaa kiinnostusta. Kännyköiden räpläily ja keskustelu loppuu kuitenkin kuin seinään kun Raquel aloittaa huolella suunnitellun toiminnallisen työpajansa.

Vuosien toiminnallisten opetusmenetelmien suunnittelun, toteuttamisen ja opettamisen tulokset näkyvät ja tuntuvat heti ensi metreillä Raquelin johdatellessa opettajia ensimmäisen työpajansa aiheeseen, ihmisten erilaisiin älykkyyksiin. Työpajan edetessä opettajille esitellään toiminnallsia menetelmiä hyödyntäen ihmisten erilaisia tapoja oppia asioita, molempien aivopuoliskoiden hyödyntämistä luovasti opetuksessa ja oppilaidensa näkemistä ihmisinä ja yksilöinä yksiulotteisen massan sijaan. Teemat tuntuvat osasta erityisesti vanhemman polven opettajia hieman korkealentoisilta ja kaukana omasta käytännön opetustyöstään. Työpajan edetessä kuitenkin yhä useampi opettaja intoutuu kertomaan omista kokemuksistaan ja aihe tuntuu menneen jokseenkin perille. Työpajan jälkeen monet opettajista tulevat Raquelin puheille ja sanovat pyytävänsä rehtoriaan järjestämään kahdeksan työpajan sarjan seuraavatkin työpajat. He haluavat nimittäin oppia käytännön työkaluja erilaisiin oppimismenetelmiin, jotta he pystyvät tukemaan oppilaitaan yhä parempiin oppimistuloksiin uusia ja innovatiivisia keinoja hyödyntäen.

Palatessamme Compan pääkulttuuritalolle Raquel myöntää, että hänellä on aina vatsassaan solmu aloittaessaan uuden opettajaryhmän kanssa työskentelyn. Boliviassa on opetuksen vuoden 2010 lakiuudistuksista huolimatta vallalla perinteinen, vertikaalinen ja hierarkinen opetusjärjestelmä, jonka tuotoksia myös hänen kouluttamansa opettajat ovat. Sen vuoksi he ovat monesti yleisönä aluksi hankala, perinteisiä malleja on vaikea rikkoa ja uudet opetusmenetelmät saattavat tuntua monista opettajista aluksi jopa uhkaavilta. Mutta onneksi Raquel saa teräväkielisellä, humoristisella ja valloittavalla persoonallaan monet opettajat ymmärtämään uudistusten tarpeellisuuden ja hyödyllisyyden opetustyössään. Eräs menetelmiä hyödyntävä opettaja mainitsikin oman näkemyksensä menetelmien hyödyllisyydestä: oppilaat ovat herkässä iässä, monet aloittavat aktiivisen alkoholin ja huumeiden käytön jo varhaisteineinä. Toiminnalliset opetusmenetelmät auttavat erityisesti oppimisvaikeuksista kärsiviä oppilaita löytämään uusia tapoja ilmaista itseään ja oppia vaikeaksikin kokemiaan aineita. Tämä antaa mahdollisuuden ’hankalillekin’ oppilaille kokea onnistumisia koulussa ja mahdollisesti pitää heidän kiinnostuksensa ennemmin oppimisessa kuin alkoholissa ja huumeissa.

Avainsanoina | Jätä kommentti | Julkaistu: | Kirjoittanut: admin

Mitä on korruptio? 7.11.2013

”Korruptio” on Taksvärkki ry:n bolivialaisen kumppanijärjestön Compan toimintaan osallistuvien lasten ja nuorten käsikirjoittama ja kuvaama video. Taksvärkin rahoittaman hankkeen videotyöpajoissa tuotetut videot ovat täysin nuorten käsialaa. Videon kuvaamista ja ohjaamista tukevat Compan aktiiviset nuoret koordinaattorit. Videoiden aihepiirit vaihtelevat Andien perinteisen kulttuurin tarinoista aina yhteiskunnan kipeimpien epäkohtien kuvaamiseen. Korruptio -videota, muiden compalaisten tuottamien videoiden tavoin, käytetään opetustyökaluna nuorten järjestämissä koulutuksissa ja tapahtumissa.

 

 

Avainsanoina , | Jätä kommentti | Julkaistu: | Kirjoittanut: admin

”…ja ne elokuvat laitettais telkkariin ja meistä tulis rikkaita!” 16.6.2013

Talvi on tullut eteläiselle pallonpuoliskolle ja keskiviikkoiltapäivä La Pazissa on hyytävä. Ulkona palelee ja sisällä palelee. Matkatessamme El Altoon Compan päätalolle rankkasateen läpi mietin, ilmestyyköhän kukaan lapsista tänään tarinatyöpajaan. Meitä on näiden neljän kuukauden aikana parhaimmillaan ollut ryhmässä viisitoista, mutta nyt kävijämäärä on vakiintunut seitsemään lapseen. Nuorimmainen on viisivuotias ja vanhin yksitoista; pojista lähtee ihan hirveästi meteliä, tytöt taas tekevät hommiaan hitaasti ja varmasti.

 

Tarinankerrontakerhon pojat, vasemmalla Mikael ja Brandon.

Kaksi vanhinta kaveria, Mikael ja Brandon, saapuvat talolle, ja aivan ajassa. Ensin ihmettelemme sirkustreenejä MEIDÄN! salissa, sitten teemme muutamia sarjakuvia viereisessä pikkuhuoneessa naapurien musiikin pauhatessa. Kysyn pojilta: saisinko haastatella teitä artikkelia varten? ”Joo! Jos me sitten voidaan vielä mennä katsomaan sirkusta!” Haastattelun lomassa pojat pistävät hiukan lekkeriksi ja kehuvat opensa maasta taivaisiin. Veitikkamaisia hymyjä ja silmäniskuja en ole haastatteluun kirjannut, mutta kuvitelkaa niitä sinne, runsaasti. Aika poikia!

 

Hukattu ystävyys -animaation loppukuva.

 

Saija: Mitkä teidän nimet on ja kuinka vanhoja olette?

Brandon: Mun nimi on Brandon ja olen päänäyttelijä elokuvassa ”Hukattu ystävyys”. Olen yksitoista.

Mikael: Ja mun nimi on Mikael ja olen toinen päänäyttelijä ”Hukattu ystävyys”-tarinassa. Täytän pian yksitoista.

S: Mitä me ollaan tehty täällä tarinankerrontakerhossa?

B: Ollaan tehty paljon kaikenlaista, kuten kerrottu tämä tarina hukatusta ystävyydestä. Se vei meiltä paljon aikaa, kolme neljä ltapäivää. Mutta se meni tosi hyvin. Haluaisin tehdä lisää tällaista.

S: Entä Mikael, sä olet osallistunut pidemmän aikaa, mitä kaikkea ollaan tehty?

M: Me ollaan kerrottu monia erilaisia tarinoita ja ne on ollu tosi mielenkiintoisia. Meidän ope on kaikkein paras ope niistä kaikista, mitä ollaan tavattu tämän vuoden aikana.

S: Wau! Tuon pistän varmana artikkeliin! Mitä kaikkea muuta me ollaan tehty?

M: Me ollaan tehty sarjakuvia ja kaikkea mitä ope on meille näyttänyt.

S: Mikä on ollut kaikkein kivointa?

B: Mä olen tykännyt kaikesta. Heti ekasta päivästä tykkäsin siitä, mitä ope opetti.

M: Mulla on sama. Ope on opettanut meille paljon, ja hänen ansiostaan meillä tulee olemaan hyvä elämä.

S: Heh heh, nyt kyllä vitsailet! Mutta onko jotain konkreettisempaa, mistä tykkäsitte?

M: No se kun kerrottiin tarinaa ja ope kirjoitti sen ylös.

B: Mä oon tykänny kaikesta. Sinä opetat hyvin.

S: Eli ei ole jäänyt mitään erityistä hetkeä mieleen?

B: No on se yksi. Kun mentiin keräämään ulkoa kiviä ja pestiin ne ja tehtiin niistä tarina.

S: Okei. Mikäs ei ollut niin kovin mielenkiintoista?

M: Ei, ei, kaikki on mielenkiintoista.

B: Niin!

(Kaikki nauravat.)

S: Minkä tuotoksen meinaatte esittää ensi tiistaina eri kerhoryhmien juhlassa?

M&B: ”Hukattu ystävyys”.

S: Kertokaahan…

B: Se on tarina kahdesta lapsesta, jotka eksyvät saarella.

M: Niin, he joutuvat saareen ja heillä on kova nälkä. Sitten he näkevät kookospähkinän ja heittävät sitä kivellä. Mutta sitten he löytävätkin pari puunrunkoa.

B: Ja niillä he melovat kotiin, jossa vanhemmat olivat heitä odottamassa.

M: Ja siksi loppu on onnellinen. Ystävyyttä ei lopulta hukattu.

S: Miten te teitte sen tarinan?

B: Siihen tarvitsimme paljon apua.

M: Apua upeilta ystäviltä, hänen serkuiltaan, jotka myös ovat tarinankerrontaryhmässä.

S: Mitä muuta haluaisitte tehdä näillä tunneilla?

M: Haluaisin katsoa elokuvia netistä, ja tehdä samanlaisia niin että me näyttelisimme. Ja sitten ne laitettaisiin telkkariin…

B: Ja sitten tehtäis sarjakuvia…

M: … ja ne elokuvat laitettaisiin telkkariin ja meistä tulisi rikkaita!

B: …ja tehtäis hahmoja, kuten koiria tai leijonia…

M: Sellainen elokuva että meitä on kaksi lasta, jotka olemme kaupungissa, ja että me eksymme ja tiellemme osuu paljon erilasia juttuja.

S: Ja mitä jos emme saa elokuvaamme televisioon, eikä meistä tule rikkaita, niin huvittaisiko teitä kuitenkin tehdä elokuva?

M&B: Joo!

B: Se olis hienoa!

S: Eiköhän me sitten tehdä sellainen. Meillä on aikaa vielä viisi viikkoa työskennellä.

B: Miksi?

M: Viisi viikkoa?

S: Sitten toivottavasti tulee toinen vetäjä tälle ryhmälle, minä palaan kotimaahani.

M: Ei ope, ei!

B: Ja sitten sinä tulet takaisin?

S: No, toivottavasti. Se vain ei ole kovin helppoa…

 

Ryhmäsadutuksessa syntyi tarina kilpa-ajoista.

 

Avainsanoina , | Jätä kommentti | Julkaistu: | Kirjoittanut: admin

Cultura Viva -kongressi Bolivian pääkaupungissa tärisytti kulttuuripolitiikkaa ja tärykalvoja 27.5.2013

Argentiinalaisten bussikaravaani lähti eilen illalla pitkälle kotimatkalle kohti Buenos Airesia, tänään meksikolaiset hyppäävät lentokoneeseen, ja hiljalleen muutkin vieraat laskeutuvat La Pazin korkeudesta ja kongressihumusta takaisin arkeen eri puolilla mannerta. Ensimmäinen Cultura Viva Comunitaria -kongressi on onnellisesti ohi. Tapahtuma jätti jälkeensä merkittäviä kulttuuripoliittisia avauksia, vahvistavia kohtaamisia ja rumpujen paukkeesta väräjäviä tärykalvoja: millään pienellä metelillä eivät latinalaisen kulttuurin tekijät juhlineet ruohonjuuritason toimintaansa! Ja sitä voimaa – uskoa virallisten kulttuuri-instituuttien ulkopuoliseen työhön – he toisiinsa olivat täällä valamassa. Kuten Compa-järjestön johtaja Ivan Nogales kongressin avauspuheessaan kuulutti: ”Kulttuuri on ollut aina tärkeä tekijä sosiaalisissa liikkeissä; vai pystyykö joku kuvittelemaan Chilen Allendea ilman Victor Jaraa? Mutta kulttuuri on yleensä ollut pelkkä lisuke, koriste. Nyt on aika muuttaa asiantila. Meidän on ryhdyttävä tekemään alotteita, muuttamaan maailmaa taiteen ja kulttuurin kautta!”

Cultura Viva Comunitaria (Elävä yhteisökulttuuri) -liikkeen tavoite ei ole vähäinen. Vaatimus on, että kaikissa Latinalaisen Amerikan maissa kansallisista budjeteista ohjataan UNESCO:n suosittelema yksi prosentti kulttuurityöhön, ja että tästä yhdestä prosentista yksi kymmenesosa menisi yhteisökulttuurin tukemiseen. Malliesimerkiksi on valittu Brasilian Puntos de Cultura (Kulttuuripisteet) -järjestelmä, joka tarjoaa rahoitusta kaikkein pienimmillekin paikallisille kulttuurikeskuksille ja ryhmille.

Kongressin järjestäminen on ollut uskomaton voimainponnistus Taksvärkin kumppanijärjestö Compalle. Osoitti suorastaan hullua rohkeutta, että he ryhtyivät pääorganisaattoriksi tapahtumalle, jonne lopulta saapui 1000 ulkomaalaista ja 500 kotimaista vierasta (kaikki tämä ilman minkäänlaista budjettia tai edeltävää kokemusta). Kuten Ivan monesti tuotantopalavereissa tokaisi: ”Iso haaste on se, että me olemme Boliviassa. Täällä ensin luvataan jonkin viraston puolelta jotain, vaikkapa ruoat 1500:lle osallistujalle, mutta kun seuraavan kerran kysyt asiasta, kukaan ei tiedä mistään mitään, tai kaikki on vielä vahvistusta vailla.” Kaiken lisäksi yksi maan isoimmista työntekijäjärjestöistä päräytti samoiksi päiviksi yleislakon päälle katkaisten lukemattomia maanteitä, mikä lamautti La Pazin liikenteen ja minkä vuoksi osa kongressivieraista joutui odottelemaan vuorokausikaupalla busseissaan tiesulkujen keskellä.

Katuteatteria, musiikkiesityksiä, seminaareja, yleistä hauskanpitoa tai vakavia keskusteluja, isojen kihojen tapaamisia… Kongressilla oli kyllä selkeä painettu ohjelma, mutta sitä vilkaisemalla ei voinut päätellä, mitä missäkin tapahtuu ja milloin, muuta kuin suuntaa antavasti. Lisäksi osallistujat – varsinkin brasilialaiset bilehileet – loivat uutta ohjelmaa lakkaamatta. Parhaaksi taktiikaksi löytää tiensä sinne, missä mielenkiintoisin hetki milloinkin koettiin, muodostui soitella kavereille ja kysellä: ”Missä oot? Tapahtuuko jotain?”, tai sitten vain ilmaantua jonnekin ja viihtyä muiden odottajien kanssa. Sehän tässä oli yksi takaa-ajatus: toisiin kulttuurin tekijöihin tutustuminen ja vertaistuen jakaminen. No, kyllä tämä kaoottisuus joitain muitakin osallistujia kuin meitä (vauvan ruoka- ja unirytmien kanssa eläjiä) haittasi.

Jos parannettavaa onkin tulevaa silmällä pitäen, tapahtuman ydin, sielu, ajatus, ei kaaoksesta kärsinyt. Karismaattisten kulttuurivaikuttajien puheet vahvasti myötäelävän yleisön edessä olivat meille pohjoismaalaisille huikeita elämyksiä. Pystyttekö kuvittelemaan, kuinka 700 avajaisvierasta huutaa ”Ayaya!” täsmälleen oikealla hetkellä kolumbialaisen noidan rummuttaessa kiitosta äitimaalle? Tai sitä vangitsematonta riemua, kun argentiinalaisten ryhmä kajauttaa tapahtumalle itse tekemänsä laulun ja aivan kaikki yhtyvät siihen tanssien ja taputtaen? Ja sitä keskittyneisyyttä, kun yhdessä loihdimme kokoussaliin trooppisen sateen? Vaikka meidän perheemme naamoista näkee, että olemme ulkopuolisia tässä ”latinalaisamerikalaisessa halauksessa”, asialla ei ollut merkitystä; samaan lämpimään syliin meidätkin kaapattiin, varsinkin pikkupoikamme, joka sai poseerata kameroille monen kongressivieraan sylissä.

Jäämme mielenkiinnolla odottamaan, mitä konkreettisia sopimuksia juhlahumussa saatiin solmittua. Ja mitä compalaiset näin jälkikäteen kaikesta ajattelevat… Sen 0,1 prosentin saaminen vaatii varmasti vielä lisää toimia. Polku on nyt avattu. Emme pistäisi pahaksi, jos idea leviäisi vaikka Suomeen saakka.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Avainsanoina | Jätä kommentti | Julkaistu: | Kirjoittanut: admin

Ei sanat vaan teot 24.4.2013

Kolme kuukautta vieraassa maassa on hurahtanut vauhdilla. Oikeastaan ajan kulun huomaa vain siitä, että elämä täällä tuntuu jo jopa hieman tylsältä – eli pahin eksotiikka on ravissut pois – ja että lapsi on kasvanut hurjasti. Meidän tänne tullessa jätkä mönki hitaasti pitkin lattiaa, ja nyt se työntää tuolia edellään ja kävelee huojuen olohuoneen poikki.

Ollaan me aikuisetkin jotain opittu. Viikottaiset työpajat muuttuvat koko ajan hauskemmiksi, kun uskaltaa yhä enemmän päästää ryhmänjohtajan roolistaan ja antaa lasten ja nuorten näyttää luovuutensa. Ja stressi vähenee, kun oppii luottamaan improvisoituihin b-suunnitelmiin varsinaisten aikeiden kaatuessa milloin mihinkin; viime viikolla en esimerkiksi saanut muovailuvahaa, jotta tarinankerrontaryhmän pikkulasten kanssa olisi aloitettu animaatiohahmojen teko. Mutta sitten lapset maalasivatkin aivan ihania pingviinejä ja hirviöitä Compan pihan pikkukivistä!

Lumihuippuisia vuoria, Titicaca-järvi ja aurinko – siinä maalausten tyypillisimmät teemat

Kulttuuriaktivistit koolla miettimässä, mitä yhteisökulttuuri on ja miten vahvistaa sitä

Työpajoissa me vapaaehtoiset ollaan aktiivisessa roolissa, mutta useissa muissa tilanteissa päädytään kuuntelijoiksi. Esimerkiksi viime lauantaina olin suuressa Cultura Viva Comunitaria -kokouksessa ja taisin avata suuni vain silloin kun joku kehui poikani reippautta, kun se konttaili lattialla kädet noessa ja roikkui ennakkoluulottomasti tummanpuhuvien hiphoppareiden ketjuissa. Muuten vain istuin ja ihailin kun kulttuurintekijät Brasiliasta, Argentiinasta, Perusta ja eri puolilta Boliviaa pitivät alustuksia siitä, mitä yhteisökulttuuri on. Täällä sitä osataan pitää puheita: inspiroivia, dynaamisia ja vaikuttavia! Eikä vaikuttavuus pelkkään retoriikkaan jää. Lähtemättömästi jäi mieleen kuvaus siitä, miten Brasilian Puntos de Cultura (eli Kulttuuripisteet) -verkosto syntyi: ”Tavalliset ihmiset, nuorisoporukat, kylien naiset… Brasiliassa on paljon ryhmiä, jotka pitävät yllä ja luovat uutta kulttuuria. Ja mitä hallitus teki oli, että se tunnusti tämän ruohonjuuritason toiminnan arvon. Sen sijaan että se olisi pystyttänyt tyhjästä uusia instituutioita ja alkanut niiden suojissa luoda kulttuuria, se alkoikin tukea näitä jo olemassa olevia ryhmiä.” Seuraavan yön päässäni pyöri, miten tärkeää Suomessakin olisi lisätä tällaista ”alhaalta ylöspäin” -mallia kulttuurin saralla.

 

Cultura Viva Comunitarian tiedotustilaisuudessa

Mutta eivät ne niinkään ole sanat vaan teot, jotka merkitsevät. Ihminen on mallioppija – varsinkin tällainen kovapäinen painos – ja mulle vapaaehtoisuuden ehdottomasti tärkeintä antia on se, että saan nähdä miten ihmiset tekevät asiat toisin kuin meillä kotona. Ja sitten saan yrittää tehdä perässä. Jos en pari vuotta sitten vapaaehtoisuuteni aikana Guatemalassa olisi ollut mukana työpajoissa, joissa autettiin leikkien varjolla lapsia ja nuoria pukemaan sanoiksi ajatuksensa yhteiskunnasta, en olisi koskaan ymmärtönyt kriittisen pedagogiikan mahdollisuuksia.

Tätä samaa osallistumista opettaa Compa, onhan senkin tavoite lisätä lasten ja nuorten mielipiteen volyymiä niin, että aikuistenkin korvat sen kuulevat. Mutta jotenkin Compan keinot – ne korvat joilla lapsia kuunnellaan – ovat vieläkin herkemmät. Luulen että se johtuu välineestä, teatterista.

Arnold ja Jalle kertovat satua kaimaanista

Compan johtaja, Ivan Nogales, puhuu useissa yhteyksissä ihmisen kehosta, ihmisen kolonisoidusta kehosta, joka pitää vapauttaa ennen kuin ihmisen mieli voi olla vapaa. Teoriassa minäkin tämän teatterilaisena tiedän. Oma ammattini äänisuunnittelijana vain ei ole perinteisesti kovinkaan kehollinen, joten omakohtaista kokemusta ei ole liiemmin kertynyt. Mutta nyt, seurattuani honteloa poikaa, joka tuli ensimmäisiin sirkustreeneihin olkapäät kurtussa ja lippa silmillä, ja joka viime lastenjuhlissa puhalsi jo pari komeaa liekkiä kahden kokeneen tulitaiteilijan seurassa, alan itsekin uskoa vahvemmin fyysisen tekemisen voimaan. Ja erityisesti siihen nopeuteen, jolla se purkaa lukkoja osallistumisen tieltä.

(Hauskana sattumana teatterissani Tampereella on meneillään parhaillaan koko kevään kestävä projekti, joka ammentaa samoista ajatuksista: Teatteri Siperia, Homo Empaticus, https://uusi-ihminen.blogspot.fi/)

 

Jätä kommentti | Julkaistu: | Kirjoittanut: admin

Bolivianon suppea sanasto (osa 1) 3.4.2013

Meille on tullut tavaksi kuunnella aamuisin espanjankielistä Radio France Internationalea, jonka ohjelmatarjonta – eritoten musiikki – on sanalla sanoen loistavaa. Seurasimme tänään suoraa lähetystä Pariisin matkamessuilta. Ohjelmassa tähdennettiin kerta kerran jälkeen Latinalaisen Amerikan kasvavaa merkitystä Ranskan matkailumarkkinoilla: entistä useammin ranskalaiset valitsevat lomakohteensa Meksikosta, Perusta, Chilestä tai Brasiliasta. Lähetyksen mukaan ilmiö on yleiseurooppalainen, ellei jopa yleismaailmallinen.

Niin, Peru, Chile, Brasilia… Boliviaa puolestaan ei ohjelmassa mainittu kertaakaan. Ei, vaikka nyt kahden kuukauden oleskelun jälkeen ja kuunneltuamme tuntikausia monenkirjavien matkaajien tarinoita voimme vakuuttaa, että Bolivia päihittää monessa suhteessa mantereen muut maat. Täällä on melko turvallista, hyvin halpaa ja jumalaisen kaunista. Folklore on todellista, elävää. Bussit kulkevat muutamassa tunnissa tropiikin hiostavasta kuumuudesta Andien viileille rinteille tai autioilta järven rannoilta miljoonakaupungin humuun. Puoli-ilmainen julkinen liikenne pelaa moitteettomasti, kuten kaikissa kolmannen maailman maissa. Ja ihmiset! Hitaita ja hiljaisia, ystävällisiä, etäisiä ja sisäänpäinkääntyneitä – aivan kuten me suomalaiset!

Tämä on siis kutsu kaikille niille, jotka eivät ole vielä päättäneet ensi heinäkuun lomakohdettaan. Heitä varten olemme laatineet myös alla olevan lyhyen bolivianon sanaston, josta toivottavasti on apua maahan saapumisen jälkeen.

 

carro (substantiivi, maskuliini): auto, eli suurin yksittäinen uhkatekijä itsekunkin fyysiselle ja henkiselle terveydelle. Pakokaasut kerääntyvät paitsi keuhkoihin ja nenäonteloihin myös silmiin – vaarallista sikäli, että auto täällä EI VÄISTÄ tai hidasta saati pysähdy. Se todellinen ihme, ettemme ole vielä kertaakaan päässeet todistamaan kohtalokkaampaa yhteentörmäystä johtunee siitä, että täkäläiset autot kukitetaan ja siunataan tasaisin väliajoin. (Paitsi näitä Herran armosta kulkevia ajopelejä, joiden Raamatusta poimitut konepeltitekstit todistavat omistajiensa vankkumatonta uskoa, ei katolisuutta katukuvassa juuri näe, mitä nyt joidenkin liikkeiden nimikylteissä; erittäin suosittu ja kieltämättä varsin kuvaannollinen hammasklinikoiden ja parturi-kampaamoiden nimi on ”Genesis”). Autojen murtohälyttimien yöllisiä valituksia voi pitää maan kansallissävelmänä.

Autojen siunaustilaisuus Copacabanan kaupungissa.

hora s. f.: aika, eli tekijä johon ei tarvitse suhtautua kovin vakavasti. Kun sovit tapaamisesta tiettyyn aikaan, esim. ”a las cinco horas” (kello viideltä), lisää mielessäsi kyseiseen kellonlyömään aina TUNTI TAI PARI LISÄÄ. Voit vaikka merkitä kalenteriisi ”tapaaminen kuudelta” ja saapua vielä reilusti myöhässä, kuin mielenosoituksellisesti – näin ilmaannut kohteliaaseen tapaan aina ensimmäisenä paikalle. Compa-järjestön viikkokokouksissa saapumisjärjestys noudattaa tarkasti pohjois-etelä -akselia: suomalaiset, tanskalaiset, belgialaiset ja vihdoin järjestön omat aktiivit. Tosin toistuvat julkisen liikenteen lakot sekä katusulut milloin minkäkin seikan puolesta (viimeksi mielenosoitus sekä nälkälakko lentokentän uutta nimeä – Aeropuerto Evo Morales – vastaan) saattavat venyttää tätä sanatonta ja tahatonta sopimusta.

Viikkopalaveria odotellessa…

mar s. m.: meri, eli vältettävä puheenaihe nro 1. Aina siitä pitäen kun Bolivia reilut sata vuotta sitten ns. Tyynenmeren sodassa (Guerra de Pacífico) menetti merinäköalansa Chilelle, on bolivialaisten kasvoissa liplattanut sekoitus surua ja katkeruutta. Merellepääsy, kuten sitä täällä kutsutaan, on taas kerran nostettu voimakkaasti esille. Autoradiot huutavat päivät pääksytysten: ”El mar no es una exigencia para nosotros, es nuestro derecho” (meri ei ole meille mikään vaatimus, se on oikeutemme). Viime viikolla lähikortteleissamme vietettiin surujuhlaa, meren menettämisen muistopäivää, tuhansine marssijoineen, banderolleineen sekä tykinlaukauksineen, jotka pilasivat tyystin poikamme siestan. Presidentti Morales, entinen koka-viljelijä, joka niin ikään kunnioitti juhlaa osanotollaan ja jonka karismaa saimme ihailla ikkunastamme, oli jo sitä ennen ehtinyt suututtaa Chilen presidentin niin, että tämä otatutti kahdeksi viikoksi kolme bolivialaista sotilasta panttivangiksi, kun ei muuta sattunut keksimään… (Bolivian laivasto harjoittelee tätä nykyä Titicacalla kuljettaen sunnuntaimatkailijoita järven nähtävyydestä toiseen: suosittelemme!) ÄLÄ siis KOSKAAN testaa bolivialaisten huumorintajua meriaiheella; keskustelu Karjalasta on sen rinnalla mitätöntä mutinaa.

Laivaston kyydissä maailman korkeimmalla järvellä.

salmonella s. f.: sama suomeksi, eli yksi googlatuimmista hakusanoista eurooppalaisten keskuudessa. Tämän suolistobakteerin ihanteellisin kasvu- ja elinympäristö löytyy ilta-aikaan aukeavista ihanantuoksuisista lihavarras- ja raakamakkarakojuista; myös rullakebab ja makkaraperunat (”choripapas”) ovat saapuneet Andeille. Tautiin määrätään antibioottikuuri tai ei, mutta vessaan on syytä varata Kurt Wallanderista kertovia tarinoita vähintään kolmeksi päiväksi. Tapaamiemme reppureissaajien tuttuakin tutumpi hokema – Boliviassa jos missä vatsa menee sekaisin – ON todistetusti TOTTA.

salteña s. f.: bolivialainen lihapiirakka, eli maan gastronomiaa parhaimmillaan. KAIKKIEN HIUKOPALA aamuisin klo 9.30-10.30. Varsin kova ja rapsakka kuori pitää sisällään kiehuvaa lientä, naudanlihaa, oliiveja, kananmunaa ja perunaa. Niin ikään herkulliset kana- ja kasvisversiot ovat suosittuja. Nautitaan yleensä lusikalla. Onni suosi meitä niin, että kaupungin (tai pikemmin maailman) paras piirakkapuoti, taatusti nimensä veroinen ”Super Salteñas”, sijaitsee asuintalomme alakerrassa. New York Times kirjoitti 80-luvulla paikasta ylistävän artikkelin, jonka voi nyt lukea seinänkokoisesta kopiosta myymälän ulko-oven vierestä. Osoite: Calle Sanchez Lima, Plaza Avaroa, Sopocachi (La Paz).

Lihapiirakoita tapaa maailman joka kolkassa, liekö salteña yksi parhaimmista versioista.

 

Avainsanoina | Jätä kommentti | Julkaistu: | Kirjoittanut: admin

”…ja presidentti Evo Morales Ayman osallistuu kongressin avajais- ja päätöstilaisuuksiin… 4.3.2013

Eilisessä sanomalehdessä julkaistu artikkeli sai meidät tuoreet työntekijät vihdoin tajuamaan, että se mitä Compassa nyt puuhataan, on jotain todella isoa. Tässä lainauksia artikkelista sekä mietteitä siitä, mitä tämä kaikki meidän näkökulmastamme tarkoittaa.

”Ensi toukokuussa La Pazin kaupungissa järjestetään Latinalaisen Amerikan ensimmäinen Cultura Viva Comunitaria -kongressi, johon osallistuu liki 600 musiikin, teatterin, videon, valokuvauksen ja muiden taiteenalojen tekijää sekä kulttuurintuottajaa Boliviasta, Brasiliasta, Argentiinasta, Kolumbiasta, Ecuadorista, Chilestä, Perusta, Venezuelasta, Uruguaista, Paraguaista ja Costa Ricasta.”

Cultura Viva Comunitaria on koko valtavan mantereen monenmoisten kulttuurin, opetuksen, kehityksen ja taiteiden ympärillä toimivien tahojen yhteinen verkosto. Kaikki ovat tervetulleita mukaan, aina yksittäisistä taiteilijoista nuorisojärjestöihin ja valtioiden toimijoihin. Porukka määrittelee arvonsa melkoisen monisanaisesti, mutta ainakin seuraavat teemat keikkuvat mukana: yhteisöllisyys, demokratia, kulttuuri, tasa-arvo, alkuperäiskansojen asema. Verkoston nimen voisi suomentaa ”Eläväksi yhteisökulttuuriksi”, tai pikemmin, Suomen kulttuurikentän termien mukaisesti, ”Eläväksi yhteisötaiteeksi”. Kotisivut löytyvät osoitteesta www.culturavivacomunitaria.org.

”Tapahtumassa on mukana myös viitisenkymmentä kansanedustajaa, ylempää virkamiestä, pormestaria, jopa osallistujamaiden kulttuuriministereitä; heidän joukossaan Boliviassa pitkään asunut Celio Turino, joka oli Brasilian Lula da Silvan hallituksen kulttuurisihteerinä toteuttamassa Puntos de Cultura -hanketta.”

Brasilia on kuuluisa edistyksellisistä kulttuurihankkeistaan, ja Puntos de Cultura eli Kulttuuripisteet -ideaa on kopioitu jo ainakin Argentiinassa ja Perussa.

”La Pazin El Altossa toimivan Compa-säätiön ja teatteri Tronon johtaja Iván Nogales, joka on tapahtuman vastaava, kertoo haastattelussa kokoontuneensa Boliviassa Cochabamban kaupungin johdon kanssa, ja hanke saa heidän täyden tukensa.”

Tässä syy miksi Iván Nogalesia ei ole paljon Compassa näkynyt; kaksi kertaa olemme kiireesti kätelleet ja sitten vain kuultu huhuja siitä, missä järjestön sydän milloinkin viipottaa neuvottelemassa ja palaveroimassa. Nämä ovat tärkeitä aikoja Compalle. Onnistuessaan kongressi voisi taata järjestölle paljon nykyistä suuremmat vaikutusmahdollisuudet. On aika loikka Compalle ja Ivánille siirtyä alkuaikojen ”hullun, katulasten kanssa teatteria tekevän” maineesta alle kolmessakymmenessä vuodessa tahoksi, jota valtio tukee ja kuuntelee.

”Bolivian hallitus ilmoitti, että presidentti Evo Morales Ayman osallistuu kongressin avajais- ja päätöstilaisuuksiin, ja että hallitus ajaa yhdessä La Pazin päättäjien, Telartes-yhdistyksen ja Compan kanssa lain tai asetuksen laatimista Cultura Viva Comunitarian tavoitteita tukemaan.”

Evo on kaikkialla! Presidentin kuvan näkee päivittäin lehdessä ainakin yhden, joskus jopa kolmen neljän tapahtuman yhteydessä. Tämä on hieno uutinen. Jospa mekin, näin compalaisina, pääsisimme kättelemään arvon herraa…

 

Cultura Viva Comunitarian tiukin konkreettinen tavoite on seuraava: hallitusten tulee ohjata 0,1 prosenttia valtion budjetista yhteisötaiteen ja kulttuurin tukemiseen. Tämä voi vaikuttaa hurjan toiveekkaalta, mutta täällä Boliviassa ilmapiiri on sangen suotuisa, eikä tuo (tai mikään muu merkittävä panostus yhteisökulttuuriin) kuulosta ainakaan meidän korviimme mahdottomalta. Täällähän on juuri toteutettu laaja opetusreformi, joka mm. kannustaa koulujen opettajia käyttämään entistä enemmän vaihtoehtoisia metodeja, kuten draamaa ja tanssia, päivittäisessä opetuksessa; tämä on juuri sitä, minkä eteen Compa on jo pidempään tehnyt työtä kouluttamalla opettajia ja vetämällä voimaannuttavia työpajoja koululuokissa. Ajatus siitä, että taide ja kulttuuri voivat toimia yhteiskunnallisen muutoksen moottorina, on siis vahvasti läsnä.

Artikkeli on kokonaisuudessaan luettavissa täällä.

Tästä videosta voit kurkata mitä toukokuussa on luvassa.

 

Avainsanoina , | 1 kommentti | Julkaistu: | Kirjoittanut: admin

Pian ovet taas aukeavat! 11.2.2013

Compan kolme kulttuuritaloa El Altossa ovat polttoainetta mielikuvitukselle. Nyt lomien jälkeen ne valmistautuvat avaamaan taas ovensa lähistön lapsille, jotka pääsevät viettämään vapaa-aikaansa ja vaikkapa tekemään koulutehtäviään hauskaan ja turvalliseen ympäristöön.

Piirustusta ja maalausta, break dancea, sirkusta… viimevuotiset julisteet kertovat talojen toiminnan kirjosta. Työpajoja vetävät sekä ulkomaalaiset vapaaehtoiset että paikalliset – usein Compassa kasvaneet – nuoret.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

El Alto kasvaa kohisten Bolivian pääkaupunkia La Pazia ympäröiville vuorille. Osalla alueista on jo kaikki kaupungin palvelut, toisaalla olosuhteet ovat sangen yksinkertaiset.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tämä Compan talosta löytyvä vessa on ainoa laatuaan näillä kulmilla. ”Lapset hyötyvät siis aivan konkreettisesti Compan läsnäolosta, he kun voivat käydä täällä vaikka suihkussa”, kertoo Compan työntekijä Chavita.

 

 

 

 

 

 

 

 

Rikkaamman väestön asuinalueella alhaalla La Pazissa elämä on kovin erilaista; siellä mekin majailemme. Työpäivinä nousemme pikkuautolla kiemuraista tietä kylmempään ilmastoon.

 

Ensi viikolla pääsemme suunnittelemaan tarkemmin, mitä työpajoja vedämme. Mutta nyt vietetään karnevaalia! Kaikki kynnelle kykenevät ovat matkustaneet Oruron kaupunkiin, jossa tätä juhlaa on vietetty jo 2000 vuoden ajan.

 

Avainsanoina , | Jätä kommentti | Julkaistu: | Kirjoittanut: admin

Perhe bloggaa Boliviasta!

Saija ja Janne ovat Taksvärkin uusimmat bloggaajat. He muuttivat juuri pienen poikansa kanssa puoleksi vuodeksi Boliviaan töihin Taksvärkki ry:n kumppanijärjestöön Compaan. Saija ja Janne ovat vapaaehtoisia ja he lähtivät matkaan Kepan hallinnoiman Etelän vapaaehtoisohjelman (Etvo) kautta.

Taksvärkki ry:n kehitysyhteistyöhanke Boliviassa on käynnissä neljättä vuotta. Sen tavoitteena on tukea bolivialaisten nuorten asemaa ja identiteettiä El Alton kaupungissa. Hanke alkoi vuonna 2010 ja kestää 5 vuotta. Hanke  toteutetaan yhteistyössä bolivialaisen kansalaisjärjestö Compan kanssa. Lue tarkemmat tiedot hankkeesta täältä.

Avainsanoina | Jätä kommentti | Julkaistu: | Kirjoittanut: admin

Taidemuseo kertoo yhteisön omasta elämästä 6.2.2012

 

Tämän ja tätä vanhemmat jutut Bolivia-blogissa on kirjoittanut Taksvärkki ry:n kumppanijärjestö COMPAssa työskennellyt suomalainen vapaaehtoinen Minna Hujanen.


Köyhässä El Alton kaupungissa on oma taidemuseo, jossa esitellään lähinnä paikallista taidetta. Vaikka museo on keskellä kaupunkia, monet El Alton lapsista eivät ole koskaan vierailleet siellä. Compa-järjestön ranskalainen vapaaehtoistyöntekijä Martha vie oppilaansa museovierailulle.

– On tärkeää opettaa lapsia käymään museoissa ja arvostamaan taidetta. Jos he pääsevät jo nuorina vierailemaan museoissa, kynnys mennä museoon myös aikuisena on matalampi, Martha sanoo.

Museon opas esittelee mielellään kokoelmia, ja lapset kuuntelevat innokkaina. Kierroksen jälkeen jokainen valitsee itseään kiinnostavan teoksen ja tekee luonnoksia paikan päällä. Seuraavalla viikolla maalaustyöpajassa tehdään luonnosten pohjalta omia versioita.

– Museo on hyvin kaunis, ja siellä on monipuolisesti erilaisia taideteoksia, sanoo Diego vierailun jälkeen.

 

Diego on poikkeus, sillä hän on käynyt viidessä museossa aiemmin, mutta ei oman kaupunkinsa museossa. Hän on yksi innokkaimmista vierailijoista.

– Täällä oppii tuntemaan itselleen uusia tauluja ja veistoksia. Se auttaa meitä löytämään myös oman luovuutemme.

Compa-järjestön ajatukseen kuuluu opettaa paikallisille lapsille ylpeyttä omasta kulttuurisesta taustastaan. Taide on hyvin voimakas väline tähän tarkoitukseen.

– El Alton taidemuseon teokset kertovat meidän yhteisömme arkielämästä. Mutta niihin yhdistyy myös paljon luovuutta ja fantasiaa, Diego sanoo.

Diegoa miellytti erityisesti bolivialaista maisemaa esittävä romanttinen maalaus. Pojan käsissä siitä syntyy aivan uudenlainen versio, Diegon oman mielen maisema.
Teksti ja kuvat Minna

Avainsanoina , | Jätä kommentti | Julkaistu: | Kirjoittanut: admin