Nairobin Kariokorin kaupunginosa on yksi kaupungin alueista, joilla epävirallinen talous kukoistaa. Täältä löytyy niin markkinapaikka kuin lukuisia eri alojen käsityöläisten pajoja. Autokorjaamot ovat keskittyneet yhteen tiettyyn Kariokorin kolkkaan. Täällä myös Isaac Onyango opettelee automaalarin ammattia.

Isaac on yksi yli sadasta entisestä katunuoresta, joka on päässyt tänä vuonna ammattikoulutukseen kenialaisen Undugu-järjestön tukemana. Taksvärkki ry on tukenut Undugun työtä katulasten ja -nuorten hyväksi vuodesta 2008.

Ammattikoulutus liian kallista köyhimmille

Kaikkein köyhimmillä kenialaisperheillä on vaikeuksia saada lapset peruskouluun. Vielä suurempi haaste on saada käytyä yläkoulu loppuun tai hankkia ammattikoulutus. Ammattikoulut ovat köyhimmille perheille liian kalliita, ja myös oppisopimuskoulutuksesta joutuu yleensä maksamaan opettajalle. Harva pystyy työskentelemään oppisopimusehdoilla ilman palkkaa vuoden tai jopa pidempäänkin, riippuen siitä minkä ammattitaidon saavuttamisesta on kyse. Monet lapset ovat perheen apuna päivittäisten ruokarahojen ansaitsemisessa – koulun ja tulevan ammatin kustannuksella.

Esimerkiksi James Ogaga on opetellut puusepän ammattia oppisopimuksella noin puoli vuotta. Hän osaa tehdä suurimman osan asiakkaiden tilaamista töistä, tietää kuikna tuotteet hinnoitellaan, ja myös huolehtii liikkeestä sen omistajan ollessa muilla asioilla. James saa 100 Kenian shillinkiä (noin 80 senttiä) päiväpalkaksi. Rahoilla hän ostaa uusia vaatteita ja huoltaa polkupyöräänsä, jolla kulkee töihin.

Oma pikkuyritys useimpien haaveena

Ammatinvalinnassa poikien suosiossa ovat sellaiset ammatit kuten autonkuljettaja, automekaanikko ja puuseppä. Tytöt valitsevat yleensä kampaamoalan tai ompelijan työn. Yhteistä tytöille ja pojille on se, että useimmat Undugun ammattikoulutettavista haaveilevat oman pikkuyrityksen perustamisesta ja sen tuomasta itsenäisyydestä. Sitä varten on kuitenkin yleensä työskenneltävä vuosia, ja vasta sitten on varaa hankkia tarvittavat työkalut.

Myös Isaac haaveilee omasta automaalaamosta. Hän haluaisi muuttaa takaisin Länsi-Keniaan. ’Jos vain saisin spray-koneen hankittua, menestyisin varmasti. Siellä ei ole vielä paljon kilpailua’.

Isaac Onyango ja James Ogaga poseerasivat kameralle työpaikoillaan.

Kun Kenia itsenäistyi Britannian siirtomaavallasta 1963, oli koulutuksen ulottaminen koko väestölle uuden hallituksen kunnianhimoisin tavoite. Peruskoulun aloittajien määrä nousikin kohisten – kun ennen itsenäisyyttä peruskoulua kävi 900.000 kenialaista, kolmekymmentä vuotta myöhemmin koululaisia oli jo 5,5 miljoonaa.

Peruskoulu ei kuitenkaan ole edelleenkään kaikille itsestäänselvyys. Maan pääkaupungissa Nairobissa koulunkäynti on yhä monelle lapselle toteutumaton haave.

Keniassa kouluun ei ole tulemista ilman koulupukua. Perheet joutuvat hankkimaan koulupuvun itse ja monelle köyhälle perheelle se on liian kallis investointi. Lisäksi koulunkäyntiin liittyy useita muita kuluja: koulutarvikkeet on hankittava itse ja joskus myös jopa pulpetti. Ja jotta lapsi jaksaisi koko päivän koulussa, tulisi hänen saada aamiaista ja mahdollisesti myös evästä kouluun.

Epävirallinen koulu ottaa huomioon köyhien lasten erityistarpeet

Kariobangi on yksi Nairobin pahamaineisista slummialueista. Työttömyysluvut ovat siellä huikeat, lähes kaikki alueen perheet elävät köyhyydessä, ja lasten osallistuminen perheensä pävittäisten ruokarahojen tienaamiseen on arkipäivää. Tavallisimpia tapoja ansaita niukka toimeentulo on erilainen kaupustelu.

Yksi matala, rapistunut rakennus ei juuri erotu ympäristöstään Kariobangissa, mutta tämän sisälle onkin saatu mahtumaan neljä luokkahuonetta, pieni soppi opettajille ja varasto kirjoille. Olosuhteet eivät ole komeat, mutta oppilaat ovat innokkaita ja opettajat pitävät työstään. Piharakennuksessa toimii keittiö – hiilivalkealla porisevassa suuressa nokisessa kattilassa koululaisille valmistuu riisiä, pöydällä odottaa komea keko kaalia ja muita vihanneksia.

Taksvärkin kenialainen kumppanijärjestö Undugu tekee työtä etupäässä katulasten ja -nuorten parissa. Monesti on kuitenkin vaikea erottaa kadulla eläviä lapsia niistä, joilla on suuri riski joutua kadulle, tai niistä, joiden elämä ei paljoa eroa katulapsiksi määritellyistä ikätovereista. Yksi tapa tukea slummien lapsia ovat Undugun neljä epävirallista koulua. Epävirallisissa kouluissa koulupukua ei käytetä ja opetus on kahdeksan vuoden sijaan tiivistetty neljään vuoteen. Lisäksi oppilaat saavat joka päivä lämpimän aterian. Se on köyhillä alueilla tärkeä etu. Kouluissa myös suhtaudutaan ymmärtäväisesti siihen, että lasten on joskus pakko auttaa perheitään rahan tienaamisessa. Valtion kouluissa ei siedetä myöhästymisiä, mutta Undugun kouluissa se on sallittua, kunhan oppilas muuten käyttäytyy hyvin.