Bolivia: Kokemuksia Boliviasta

Bolivialaisen Compa-järjestön perustajan Ivan Nogalesin jokainen unelma on aina ollut edellistä suurempi ja kunnianhimoisempi. Compa-järjestö sai alkunsa 22 vuotta sitten, kun nuori sosiologi alkoi tehdä teatteria katulasten kanssa. Vaikka moni piti Ivania hulluna, hän itse jaksoi uskoa unelmaansa. Nyt Compan neljässä talossa ympäri El Altoa ohjataan useita erilaisia taidetyöpajoja lukuisille nuorille. Nuoria kannustetaan näin löytämään oma polkunsa ja kulkemaan omaa tietään rohkeasti.

Uhrauksia Äiti Maalle

Ivanin seuraava unelma on taiteilijakylän perustaminen Bolivian Yungas-alueelle, joka on Andien vuoristoalueen ja viidakon väliin sijoittuva vyöhyke. Ilmasto on miellyttävän lämmintä ja luonto rehevää – ja viidakon pahimmat ötökät puuttuvat.

Kun lähdemme parin tunnin ajomatkalle La Pazista Coroicoon, pysähdymme tien korkeimmalla kohdalla ennen kuin aloitamme mutkaisen matkan 2,5 kilometriä alemmas. On aika tehdä rituaali, uhraus Äiti Maalle, Pachamamalle. Jokainen pirskottelee vuorollaan alkoholia maahan ja piilottaa kolme kokalehteä kiven alle. Näin pyydetään Äiti Maalta suojelusta vaaralliselle automatkalle. Boliviassa vanha intiaaniuskonto elää yhä voimakkaana ja Äiti Maalle tehdään usein erilaisia uhrauksia. Myös nuoret uskovat vanhoihin rituaaleihin. Täällä katolilaisuus ja vanhat uskomukset kietoutuvat toisiinsa ja elävät sulassa sovussa. Neitsyt Maria ja Äiti Maa ovat yhtä ja samaa.

Viikonlopun suunnitelmamme on ajaa paikkaan, johon taiteilijakylän on tarkoitus nousta. Kylälle on jo katsottu sopiva paikka ja ensimmäisen talon perustuksia on aloitettu rakentaa. Tosin sadekausi on nyt ovella ja töiden jatkaminen joutuu odottamaan muutaman kuukauden.

– Haluamme luoda sellaisen paikan, jossa voimme elää niin kuin olemme aina unelmoineet. Rakennamme tänne oman mikroyhteiskunnan, jossa meidän ei tarvitse neuvotella kenenkään kanssa, Ivan kertoo.

– Elämä kylässä tulee olemaan yhteisöllistä, eräänlaista sosialismia. Jokainen tulee osallistumaan työntekoon.

Ajatuksena on, että kuka tahansa kiinnostunut voi ottaa Compaan yhteyttä ja tulla asumaan taiteilijakylään muutamaksi viikoksi tai kuukaudeksi. Ainoastaan fasistisia tai kolonialistisia ajatuksia kylässä ei hyväksytä.

– Esimerkiksi elokuva-alan ihmiset voivat tulla pitämään elokuvatyöpajaa, mutta heidän tulee myös osallistua kylän rakentamiseen kuten maalaustöihin tai puutöihin.

Helppo ei ole mielenkiintoista

Saavumme joen yli kulkevalle sillalle, joka on jostain syystä suljettu. Autot ovat jääneet jumiin tielle ja osa matkustajista näyttää jatkavan matkaa jalan. Pysähdymme pohtimaan, mitä teemme. Pääsy taiteilijakylään on nyt mahdotonta. Boliviassa tällaisista pikkujutuista ei hermostuta, vaan tehdään uusi suunnitelma. Päätämme viettää viikonlopun läheisessä kylässä.

Matkalla pysähdymme kauniille näköalapaikalle ja Ivan näyttää, mihin kylän on tarkoitus tulla. Maisema on henkeäsalpaavan kaunis. Ehkä jo tänä vuonna kaksi ensimmäistä taloa saadaan valmiiksi ja ensimmäiset ihmiset voivat muuttaa asumaan kylään ja jatkaa työtä. Rahaa projektiin ei ole paljoa, mutta unelma elää.

Ivan kertoo, että tänä vuonna he tekevät teatteriesityksen alueen historiasta ja sitä esitetään paikallisille asukkaille lähiympäristössä. Näin compalaiset saavat yhteyden ympäröivään yhteisöön ja yhteisö tutustuu uusiin tulokkaisiin. Näillä alueilla asuu paljon bolivialaisia, joiden juuret ulottuvat Afrikkaan.

Käytännön asioissa on vielä paljon pohdittavaa, kuten omaisuuden hallinta ja kylän tulot. Ivan ei halua, että kylästä tulee hotellialue.

– Keskustelemme paljon nuorten kanssa näistä asioista. Tulemme omistamaan kylän kollektiivisesti. Olemme tutkineet esimerkiksi Kööpenhaminan Kristianiaa ja sitä, miten omistus on siellä järjestetty.

– Kylän idea elää ja muuttuu koko ajan. Kaikki vaihtoehtoiset ideat ovat tervetulleita. Haluamme jatkuvaa dialogia, Ivan sanoo.

– Se ei tule olemaan helppoa, mutta helppo ei ole mielenkiintoista. Jos haluaa helppoa elämää, voi mennä Disneylandiin. Kylä tulee olemaan monen ihmisen unelma. Kun on osallistunut itse unelmansa rakentamiseen, se on silloin sinun oma unelmasi.

Teksti ja kuvat Minna

”Tahtoisin maalata piirustussalin seinän lasten kanssa.”

”Hieno idea! Kerro vain, mitä tarvikkeita tarvitset.”

Tein listan tarvikkeista, ne käytiin ostamassa samalla viikolla, ja sitten vain maalaamaan.

Joskus ideat menevät näin helposti läpi bolivialaisessa Compa-järjestössä. Se onkin sitten toinen juttu, millainen kaaos seinänmaalausprojekti oli käytännössä. Mutta kaikilla oli hauskaa.

Seinää maalatessa saavat myös kädet väriä.

Tästä bolivialaisesta järjestöstä puuttuu byrokratia ja se on ilahduttavaa. Ideat voivat sinkoilla vapaasti ja useimmiten reaktio on juuri tämä: ”¡Que lindo!”

Mutta kolikolla on kääntöpuolensa.

Asioista innostutaan helposti, mutta aivan yhtä helposti innostus lopahtaa. Keskeneräisiä tai vasemmalla kädellä hutaistuja projekteja näkee aika tavalla. Yritän taistella sitä vastaan, etten itse ala käyttäytymään samalla tavalla.

Suurin asioita vaikeuttava tekijä on eri maailmoista olevat aikakäsitykset. Mitä tarkoittaa bolivialainen 15-minuuttinen? Tai mitä tarkoittaa, kun bolivialainen sanoo ”kello 9, tasan”? Kuuden kuukauden jälkeenkään en osaa vastata näihin kysymyksiin.

Suomalainen uskoo aikatauluihin. Kun esimerkiksi ohjelmalehtisessä lukee, että elokuva alkaa kello 16, sitä helposti kuvittelee, että näin asia myös on. Kuukausien Boliviassa oleskelun jälkeen luulen jo oppineeni ja menen paikalle puoli tuntia myöhässä. Tässä vaiheessa salissa etsitään johtoa, jolla yhdistetään dvd-soitin televisioon. Olisi pitänyt olla tunti myöhässä. En ole vielä oppinut tarpeeksi.

Tai kuinka on mahdollista, että yhtä aikaa järjestetään kaksi eri elokuvafestivaalia? Menen mielestäni katsomaan latinalaisen Amerikan työväenluokkaa käsittelevää elokuvaa, mutta yllätyksekseni salissa pyörii Eurooppaa käsitteleviä lyhytelokuvia. Näiden loputtua katsojilta tullaan kysymään, että mitä me haluaisimme nähdä ohjelmistosta, koska nyt ei enää ole aikaa näyttää kaikkea, mitä on luvattu.

Asioita ei täällä tehdä otsa rypyssä ja kuolemanvakavina. Ihmiset eivät kärsi deadlinestressistä ja aina on aikaa pysähtyä keskustelemaan muiden ihmisten kanssa. Arkisin on kolmen tunnin ruokatauko.

Mutta silti olisi joskus ihanaa nähdä jotain huolella viimeisteltyä, jotain tosissaan tehtyä ja tehokkaasti käytettyä potentiaalia. Missä on se tasapainoinen keskikohta näiden kahden maailman, kahden ääripään, välillä?

Nataly (edessä) maalaa seinää.

Oman kuvan maalaminen on tarkkaa puuhaa.

Seinämaalaus omakuvineen on melkein valmis.

Teksti ja kuvat Minna

Yksi haastavimmista asioista, jonka vapaaehtoinen kohtaa uuteen kulttuuriin tullessaan, on vieras kieli. Minä olin opiskellut espanjaa vain vuoden verran ennen vapaaehtoistyötäni Boliviassa. Jatkoin opiskeluani viikoittain yksityisopettajan kanssa, mutta parhaita opettajia olivat työpajojen lapset.

Työpajojen ohjaaminen sujui alusta saakka hyvin, koska lasten kanssa voi käyttää melko yksinkertaista kieltä. Mikä on sinun lempivärisi? Mistä eläimistä pidät? Ja lapset myös korjaavat puhujan virheitä luontevasti. He kyllä kertovat, jos eivät ymmärrä.

Uuden kielen oppiminen on mielenkiintoinen, haastava ja raivostuttava kokemus. Usein tuntuu, että oma kehitys junnaa paikallaan. Mutta sitten yhtäkkiä tapahtuu ihme, ja huomaa tehneensä valtavan loikkauksen eteenpäin. Pian tulee taas päivä, että ajattelee taantuneensa. Mitä ihmettä minun päässäni tapahtuu?

Toisinaan tuntuu, ettei minulla ole minkäänlaista kontrollia, mitä suustani tulee. Yritän sanoa ”ennen”, mutta sanon ”jälkeen”. Kaikki menee vinksin vonksin ja väärinpäin. Sanon juuri päinvastaisen asian, kuin mitä haluan sanoa.

Oma oppimisinto heilahtelee kuukausien aikana äärilaidasta toiseen. On jaksoja, jolloin ahmin kieltä: ostan paikallisen sanomalehden, kuuntelen radiosta uutisia, katson dvd-elokuvia espanjaksi dubattuina ja kuuntelen espanjankielistä musiikkia. Kun taas tulee päivä jolloin olen kurkkuani myöten täynnä koko kieltä. Ruotsalainen elokuva, Ismo Alankoa ja uutiset Hesarin nettisivuilta, kiitos!

Väsyneenä vieraan kielen puhuminen on todella turhauttavaa itselle, toisille ehkä hauskaa. Eräässä työpajassa lapset olivat piirtäneet eläimiä. Tehtävänä oli miettiä, mikä eläin haluaisin olla ja miksi. Pyrkimykseni oli jokaisessa työpajassa puhua lasten kanssa paljon heidän piirtämistään kuvista, jotta he oppisivat tarkastelemaan omia ja toisten tekemiä kuvia keskittyneesti ja pohtimaan ”mitä, miksi ja miten”. Christian-niminen poika piirsi komean käärmeen ja oli selkeästi pohtinut, millaisia ominaisuuksia tällä käärmeellä oli. Minä otin piirustuksen ja näytin sitä muille lapsille ja sanoin: ”Mitä mieltä te muut olette? Millainen koira tämä on?” Ja tässä vaiheessa olin sentään tehnyt töitä Boliviassa jo viisi kuukautta.

Ainakin lapsilla oli silloin hauskaa.

Teksti ja kuva Minna