Ajoin valtatie kakkosta satunnaisten hökkeleiden täplittämällä maaseudulla jossain Kandalin ja Takeon provinssien välimaastossa, pinkkiin kirjekuoreen kätketty hääkutsu taskussani, kun tilanne alkoi näyttää pahalta. Ei siinä mitään että olin työpäivän takia missannut yhteislähdön juhliin Phnom Penhistä ja jouduin köröttelemään tunnin verran kohti provinsseja yksin, khmeriksi kirjoitettu kutsu ainoana ohjeenani. Sekin oli ihan OK, että silmät ja suu olivat täynnä paksuna pilvenä tien yllä leijailevaa hiekkaa kun kypäräni visiiri irtosi ilmavirrassa kesken kiihdytyksen ja sotkeutui perässä tulevan liikenteen renkaisiin. Viimeisimmän tankkauksen yhteydessä bensiinimittari oli jumittunut ylioptimistiseen ääriasentoon ja minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, milloin kulkupelini nuupahtaa keskelle Aasian lakeuksia. Sekin vielä menisi. Mutta kun taivas tummui ja salamat alkoivat räiskyä riisipelloille, arvelin että jotkin korkeammat voimat yrittävät estää minua pääsemästä juhlimaan sitä, kun herra Tha Socheat ja neiti Khem Sreytim saavat toisensa.

Korkeammat voimat epäonnistuivat. Vajavaisilla khmerin kielen taidoillani monia vastaantulijoita ahdisteltuani onnistuin sateen tauottua löytämään oikean kylän ja pienen kuoppaisen, motocross-radalta näyttävän tien peltojen poikki juhlapaikalle. Reissun rähjäännyttämänä pääsin viimeinkin todistamaan miltä näyttää meininki niiden vaaleanpunaisten paviljonkien sisällä, jotka yllättäen tukkivat kaupungilla katuja useamman päivän ajaksi ja täyttävät ne khmer-karaokella sekä räikeisiin juhlatamineisiin sonnustautuneilla khmereillä.

Kreisibailausta kambodzhalaisittain

Oikeaoppiset khmer-häät kestävät useamman päivän. Häiden seremoniaosuus oli hoidettu jo edellisenä päivänä ja tänään keskityttiin juhlimiseen. Ihmeteltyäni monien päivien bakkanaalien järjestämistä keskelle viikkoa, selvisi että aikataulutuksesta vastaa Buddha. Aha. Siinä ei auta nillitys aamulla aikaisin alkavista töistä. Sen lisäksi suurin osa häiden vieraista oli maanviljelyksen parissa työskenteleviä kyläläisiä, ja ovat näin ammattinsa puolesta töissä jatkuvasti muutenkin. Kanoja ja possuja ei kiinnosta näyttääkö kalenteri keskiviikkoa vai sunnuntaita, safkaa on saatava.

Bileet olivat kestäneet jo useampia tunteja ehtiessäni paikalle, mutta pöytiin kannettiin vieläkin juhlaruokaa jatkuvalla syötöllä ja lautaset eivät päässeet tyhjentymään koko illan aikana. Ruokailun aikana paviljongin keskellä olevalle pöydälle kasattiin mangoja ja banaaneja pursuileva hedelmävuori. Noin tuhannen santsitarjottimen jälkeen juhlien ruokailu-osuus katsottiin päättyneeksi ja vieraat kerääntyivät paviljonkiin hedelmäkasan ympärille. Pian aviopari saapui kiertämään pöytää vieraiden hurratessa ja viskoessa näitä riisin sijaan kukilla sekä pienillä leikkidollareilla. Muutaman kunniakierroksen jälkeen pari pysähtyi pöydän viereen ja suurten suosionosoitusten saattelemana syöttivät toisilleen vuorotellen erilaisia hedelmiä mangosteeneistä omeniin.  Romanttisen hedelmäruokinnan jälkeen tulevat elämänkumppanit vaihtoivat ujot pusut keskenään ja tanssivat khmer-iskelmän tahtiin paritanssin, johon muutamat rohkeimmista vieraista liittyivät.

Tämän jälkeen juhlien kreisibailaus-osuus käynnistettiin virallisesti julistamalla hedelmävuori vieraille vapaaksi territorioksi.  Muksut syöksyivät hedelmien kimppuun sellaisella raivolla, että suurin osa aikuisista pidättäytyi osallistumasta brutaaliin taisteluun ihan oman turvallisuutensa vuoksi. Pöytä tyhjentyi eksoottisista hedelmistä hyeenalauman hyökkäyksen jäljiltä noin 15 sekunnissa. DJ villiintyi ja alkoi luukuttamaan muutamalla länsimaisella kappaleella höystettyä khmer-hittiparaatia. Vieraat säntäsivät tanssimaan pöytää vastapäivään kiertäen.

Tanssilattian testosteronitaso oli korkealla. Tanssiminen on miehistä hommaa ja kylän naiset tarkkailivat kainojen khmer-neitojen arvolle sopivasti tilannetta hieman sivummalta. Käsiä tanssiessaan aivan väärin pitävä ja muutenkin omituisesti hytkyvä länsimaalainen herätti suurta huvitusta tanssilattialla, mutta en nyt tiedä oliko tilanne kovinkaan ratkaisevasti erilainen Suomessa antamieni tanssimisen taidonnäytteiden herättämiin reaktioihin verrattuna. Noin tunnin miehisen piirileikin jälkeen kokeilin, onnistuisiko väliaikainen tilanteesta vetäytyminen ja pieni lepuutus pöydän ääressä. No eihän se onnistunut. Kerta toisensa jälkeen joku innokas härkäpari teki mihinkään muuhun kuin pöydän ympärillä tanssimiseen liittyvät suunnitelmat mahdottomiksi.

Kotimatka yömyöhään läpi pimeän maaseudun mopolla putputellen ja bensiinin loppumista peläten oli aikamoinen antikliimaksi illalle, mutta selvisin lopulta takaisin Phnom Penhiin ja virkeänä seuraavaksi aamuksi toimistolle.

Seuraavalla viikolla eksoottiset elämykset jatkuvat. Maanantaina saavun lomailemaan kahdeksi viikoksi maahan, joka kuulostaa tällä hetkellä ihan tieteiselokuvalta. Lämmin suihku, jäätävä ilmasto, juotavaa kraanavettä, lätkäturisteja ja sukkien sisään vangittuja varpaita. Huh!

Eräs hienoimpia asioita Kambodzhassa asumisessa on, tietysti sen faktan lisäksi että herään joka aamu Kambodzhassa, mahdollisuus käyttää töistä vapaaksi saatu pidennetty viikonloppu Tallinnan matkan sijaan lomailemalla esimerkiksi Vietnamissa.

Viimeisimmät lomapyrähdykseni ovat keskittyneet flegmaattiseen rannalla makoiluun Sihanoukvillen edustan saarilla. Tällä kertaa otin lomailuun aktiivisemman otteen ja vuoden viimeisen työpäivän loppuessa toissaviikon torstaina hyppäsin yöbussiin kohti myöskin Saigonina tunnettua Ho Chi Minh Cityä. Epämukavissa asennoissa torkutun yön ja lyhyen rajalla jonottelun jälkeen olin vastaanottamassa perjantai-aamua Vietnamin puolella.

Iso Ho Chi Minh City oli huomattavasti hektisempi kokemus kuin mukavan pieni ja ystävällinen Phnom Penh, ihmiset olivat kiireisemmän tuntuisia ja kaduilla tyrkytys aggressiivisempaa kuin Kambodzhan puolella. Olin myös kuullut paljon tarinoita turisteja innokkaasti huijaavista paikallisista. En saanut pettyä. Ensimmäisen ukotuksen kohteeksi jouduin noin tunnin maassa oleilun jälkeen. Innokas cyclokuski lähti viemään minua lupaamalla noin 10 dollarin hintaista kierrosta. Hinta kuulosti jo alkuun korvaani kovalta, mutta mies vaikutti pätevältä ja englantia osaavalta, todisteli sitä muun muassa kantamalla kuvallaan koristettua, lentoyhtiön lehdestä revittyä artikkelia otsikolla ”The best cyclo rider in town”. Kaikki Saigonin perusnähtävyydet kattanut kierros ja opastus oli sinänsä OK, mutta takaisin hostellille päästyäni hinta oli tuplaantunut. Yllättävää hinnan nousua perusteltiin sillä, että  aikaa kierrokseen oli mennyt tavallista enemmän. Järkyttäviä lähihistorian faktoja esitelleessä sotamuseossa kupeksiminen tuli kalliiksi.

Lauantaina lähdin kaksi päivää kestäneelle Mekong-suiston kierrokselle. Ensimmäinen päivä vietettiin My Thon kaupungissa ja joen varrelta löytyvillä saarilla. Autenttista Mekongin alueen elämää etsivälle päivän anti jäi valjuksi, ellei sellaiseksi ymmärrä turistirihkaman kaupittelua turistiravintoloita täynnä olevilla saarilla. Illaksi siirryttiin Can Thon kaupunkiin. Lähdimme syömään joen rannalta löytyneeseen ravintolalaivaan muutaman muun seurueeseen kuuluneen matkaajan kanssa. Yllätyimme, kun pöytään parkkeerattuamme laiva irtosi satamasta ja lähti kellumaan alavirtaan. Nautittuamme laivassa tarjoillut peltohiiret selvisimme myös onnellisesti takaisin.

Sunnuntain kierros jokea pitkin Can Thon edustalla oli jo huomattavasti mielenkiintoisempi kelluvine toreineen ja joenranta asumuksineen, jotka tällä kertaa myös näyttivät siltä että majoja kansoittavilla vietnamilaisilla voisi olla arjessaan muitakin intressejä kuin tavaroiden myyminen turisteille. Tutustuin jokea pitkin kelluessamme myös Phnom Penhissä asuvaan ja vapaaehtoisena lasten oikeuksiin keskittyvässä kansalaisjärjestössä työskentelevään pariskuntaan, australialaiseen tyttöön ja ranskalaiseen poikaan, joiden kanssa kävimme kämppisteni kanssa viime viikolla ottamassa takkiimme pubivisailussa. Päivän lopuksi palattiin Saigoniin, josta maanantaina palailin takaisin uudenvuoden takia lähes uneliaalta vaikuttavaan Phnom Penhiin. Bussissa tutustuin kanadalaiseen matkaajaan, jonka couch surfing sivustolta löytämä kontakti ei Kambodzhan päässä enää vastannutkaan ja jolle tarjosin majapaikan pienestä Phnom Penhin suomalaiskommuunistamme.

Töihin tiistaina palattuani yksittäisten ulkomaalaiskonsulttien hiljaiselo toimistolla jatkui vielä viime viikon. Keskityin lapsityön vastaisten kampanjoiden valokuvien editointiin ja CPG ryhmien tämän hetkistä tietotasoa mittaavan lähtötasotutkimuksen raportin vääntämiseen. Kävin myös erittäin mielenkiintoisessa tapaamisessa Kambodzhan suosituimman nuortenohjelman tuottajan kanssa, josta lisää myöhemmin.

Tällä viikolla Phnom Penh alkaa viimeinkin palaamaan takaisin arkeen. Hiljaiselo toimistolla on loppunut, khmerin kielen raikaaminen katkaisee keskittymisen ja kotiin palatessa mopo jumiutuu jälleen risteyksien ruuhkissa. Ah!

Koulujen lomat lähenevät kovaa vauhtia ja lomien ajaksi suunnitellun jalkapalloturnauksen lisäksi lapsille yritetään järjestää kymmenen päivän pituinen taidetyöpaja sekä nuorille parin päivän työpaja kansalaisaktiivisuudesta ja osallistumisesta päätöksentekoon. Itse olen ollut mukana suunnitelussa sen minkä olen pystynyt änkytysportugalillani, mutta käytännön tekemisessä harmikseni en pysty kovinkaan paljoa auttamaan. Kaikkien näiden aktiviteettien järjestäminen on Jorgen vastuulla. Hänen osa-alueensa järjestössä on nuorten voimaannuttaminen sekä työ hiv:n, huumeidenkäytön ja nuorisorikollisuuden ehkäisemiseksi. Kyllä on miehelle annettu iso urakka ja toivon että kielitaitoni paranee vauhdilla, jotta voin olla enemmän hyödyksi.

Lasten taidetyöpajaa odotan innolla, sillä luulen että lasten kanssa pystyn tekemään paljon enemmän. Ja etenkin kun on kyse taiteen tekemisestä lasten kanssa, kielellä ei ole niin paljon merkitystä kuin vuosiraportin laadinnassa. Nuorten työpajaa olen ajatellut vain seurata sivusta, sillä olen huomannut että ns. virallisissa tilanteissa osa nuorista hieman ujostelee puhua, etenkin jos mulungu (eli minä) on paikalla. Nuorten työpajojen fasilitointi tuntuu hieman turhan haastavalta urakalta tässä vaiheessa eikä kuulukaan minun vastuulleni.

Nuorten ammattikoulutus on lähtenyt käyntiin ja Haliman kanssa olemme vierailleet jo pari kertaa ravintola-alan oppilaitoksessa, jossa osa nuorista suorittaa tarjoilija-, kokki- ja baarimikkokurssejaan. Koulu sijaitsee Maputon yhdellä vauraimmista alueista, rakennuksessa jossa on puhtaanvalkoiset seinät, parkettilattiat ja suuri puhvelinpää aulan seinällä. Opetustilat ovat viimeisen päälle ammattikeittiön mukaiset ja tarjoilua harjoitellaan salissa jossa lienee marmorilattiat. Aikamoinen kontrasti nuorten omaan elinympäristöön. Mielestäni kuitenkin on hyvä, että he pääsevät harjoittelemaan tällaiseen ympäristöön. Mikäli puhvelinpää ei pelota liikaa, ammattimainen oppimisympäristö toivottavasti lisää nuorten motivaatiota ja parantaa työnsaantia tulevaisuudessa. Tällä hetkellä nuorilla on teoriaosuus meneillään, mutta jahka he aloittavat käytännönosuuden pääsen itsekin tutustumaan lähemmin opetukseen. Ehkä jopa opettelemaan hieman mosambikilaisen ravintolaruoan valmistusta. En malta odottaa!

Ravintolapuolen kurssien lisäksi mekaanikot ja siivousalan opiskelijat ovat aloittaneet omat opintonsa ja tulen vierailemaan myös heidän kursseillaan. Myöhemmin keväällä, tai siis täällä Mosambikissa talvella, aloittavat kauneusalan kurssilaiset. Näistä lisää myöhemmin.

Tekemistä siis riittää vaikka jaettavaksi asti, mutta on minulla jo omakin projekti, jonka olen aloittanut kyselemättä. Suuri innostukseni permakulttuuriin sekä kasvimaailmaan on pakostakin laittanut suunnitelmat poikimaan ASSCODECHAn pihapiirin vihertämiseksi. Järjestön tiloja ollaan juuri laajentamassa ja tilaa kasveille on jo olemassaolevien tilojen puitteissa. Tosin kun kysyin Amandiolta uuden osan pihasta ja siitä voisiko sinne istuttaa jotakin kasveja, vastasi hän että tila on varattu autolle… Mutta tämähän ei minua vielä pääse lannistamaan, vaan olen ajatellut piirrustella jonkinlaisen pihasuunnitelman luppoajallani. Siitä näkee konkreettisemmin mitä piha mielestäni kaipaa. Rahaa tämän hankkeen puitteissa tällaiseen rakentamiseen ei ole, joten luultavasti suunnitelma jää pöytälaatikkoon odottelemaan rahakkaampia hetkiä tai sitten toteutus tehdään ilmaisista materiaaleista ja etsitään lahjoittajia.

Ciao! Ate proxima!

Kambodzhalaiset ovat kovia vuodenvaihtajia. Ensin juhlittiin länsimaalaisittain vuotta 2012, heti perään tammikuun lopussa kiinalaista vuotta  4710 ja ensi viikolla ollaankin buddhalaisen kalenterin mukaan vuodessa 2556.

Khmerien uusivuosi on paikallisen kalenterin tärkein juhla. Juhannus, vappu, joulu ja pääsiäinen samaan aikaan. Juhliminen kestää vähintään kolme päivää. Viralliset juhlapäivät ovat 13.-16. huhtikuuta, mutta joillain paikkakunnilla riemua kestää yli viikon.

Paikallinen kaveri maalaili innoissaan kotikylänsä uudenvuoden perinteistä kuvaa, jossa kylänraitit ovat täynnä hyvin syöviä ja juovia khmerejä, nuoret leikkivät perinteisiä leikkejä vetäen krama-huivia potentiaalisten vaimo/sulhaskandidaattien kanssa ja khmer-karaoke pauhaa. Jäyhänä suomalaisena moinen ilonpito kuulostaa epäilyttävältä ja lähdenkin maanpakoon Vietnamiin, ennen Saigonina tunnettuun Ho Chi Minh Cityyn.

Torstaista eteenpäin koko Kambodzha on kiinni ja Phnom Penh autioituu kun viimeisetkin kaupunkilaiset suuntaavat provinsseihin vastaanottamaan uutta vuotta ja tapaamaan sukulaisiaan. Tälläkin hetkellä tunnelmat kaupungissa alkavat olla kuin Helsingissä heinäkuussa. Licadhon toimistolla suurin osa henkilökunnasta on ajoittanut vuosilomansa kuluvalle ja seuraavalle viikolle ja tunnelma autiossa toimistossa on melko kummitusmainen. Käytävillä ei muutamien ulkomaisten konsulttien lisäksi juurikaan muita kuljeskele.

Kaupungin hiljentyminen voi liittyä myös Kaakkois-Aasian maiden yhteistyöjärjestö ASEANin huippukokouksen päättymiseen viime viikolla. Kambodzha toimii tänä vuonna puheenjohtajamaana ja kotini läheltä löytyvät isoimmat bulevardit, Mao Tse Tung ja Monivong, ovat olleet säännöllisesti jumissa milloin minkäkin delegaation vaatimien liikennejärjestelyjen takia. Julkisivua myös kohennettiin kokousta varten antaumuksella, en usko että olen nähnyt Phnom Penhin puistoja ja Royal Palacen ympäristöä näin siistinä aikaisemmin.

Ja itse kokoushan meni tyylikkäästi.

Perhe pärrän selkään ja pois kaupungista © Maija Koivisto

Phnom Penhin ulkoreunoilla

Licadhon lisäksi Kambodzhasta löytyy liuta lasten oikeuksien edistämiseksi töitä tekeviä järjestöjä. Hanketiedotusprojektia suunnitellessani en ole lähtenyt keksimään pyörää uudestaan, vaan olen lähiaikoina käynyt idearyöstöretkillä kotitoimiston ulkopuolella.

Tapasin jo 90-luvun alusta asti kentällä työskennelleen, myös Licadhon leivissä olleen yhdysvaltalaisen konsultin, jolta löytyi konkreettisten vinkkien lisäksi paljon kontakteja vastaavanlaisia projekteja aikaisemmin tehneisiin järjestöihin.  World Visionin Kambodzhan haaran viestintäpäällikön ja advocacy program managerin (joskus on vain aika luovuttaa suomentamisen kanssa) tapaaminen oli rohkaisevaa: näiden projekti oli menestys.

Joudun nyt pyörittelemään epämääräistä hanketiedotusprojekti termiä etten lähde hehkuttamaan asioita, jotka eivät loppujen lopuksi olisikaan toteutettavissa. Pähkinänkuoressa ideana on saada aikaan yhteistyöprojekti paikallisten CPG ryhmien ja Taksvärkin keräyksiin osallistuneiden suomalaisten koulujen välille. Samalla annettaisiin CPG ryhmille mahdollisuus osallistuvaan oppimiseen, jonka puutteeseen edellisen 2004–2009 toteutetun hankkeen arviointiraportissa kiinnitettiin huomiota. Uuden hankkeen myötä osallistuvaan oppimiseen on panostettu muutenkin enemmän, esimerkiksi lasten itsensä toteuttaman yhteisöteatterin keinoin.

Olen aloittanut viimeinkin khmerin kielen oppitunnit. Kolmen opetuskerran jälkeen osaan sujuvasti kysyä missä on vessa, ilmoittaa pontevasti syöväni riisiä, toivottaa vuokraisännilleni hyvää yötä viedessäni mopon illalla säilöön heidän asuntoonsa ja laskea kolmeenkymmeneen. Jatkuva kielelle altistuminen tekee ihmeitä oppimiselle: pelkästään persoonapronominien tietäminen auttaa jäsentämään ennen käsittämättömänä pysynyttä maukumista johonkin kontekstiin. Kun karaokevideolla kyynelsilmäinen khmeripoika laulaa hänen särkyneestä jostakin, on turvallista olettaa että kyseessä lienee sydän.

Ensimmäinen kenttämatka takana, Siam Reapista löytyy nyt kaksi uutta lastensuojeluryhmää.

Lähdimme torstaina kahden Phnom Penhin toimiston kollegan kanssa liikenteeseen, päivä meni matkustaessa. Periaatteessa kuusi tuntia vievä matka venähti bussin levitessä keskelle Kambodzhan maaseutua, kypsyimme helteessä tien reunassa noin tunnin verran ennen kuin kuski sai järjestettyä puuttuvat varaosat viereisestä kylästä ja matka pääsi jatkumaan.

Perjantaina aamusta joukkoomme liittyi Siam Reapin toimipisteen edustaja ja lähdimme koululle. Kambodzhalaisen koulun pihalla lapset tekivät sitä mitä lapset nyt kaikkialla tapaavat tehdä: huusivat, juoksivat ympyrää ja sinkoilivat täynnä levotonta energiaa. Muistaen entisen tyttöystäväni neuvot lasten käsittelystä nostelin riemusta kiljuvia pienempiä muksuja ilmaan ja nautin hetken ajan asemastani ihan parhaana barangina ikinä.

Licadhon vetämän koulutuksen alkaessa meininki rauhoittui huomattavasti. Luokkaan oli kerätty 25-oppilasta, hieman vanhempia jo, 14-18 vuoden väliltä. Koulutukseen osallistuvat ovat vapaaehtoisia. Halukkaita olisi enemmänkin, koulutukseen karsiutuvat koulun henkilökunnan preferenssien mukaan aktiivisimmat ja kunnostautuneimmat oppilaat.

Alkuun jaettiin lomakkeet, joista löytyi erilaisia lasten oikeuksiin ja lapsityöhön liittyviä väittämiä vastausvaihtoehtoineen. Tarkoituksena kartoittaa ryhmän tietämystä ennen koulutusta ja toiminnan alkamista. Lomakkeiden keräämisen jälkeen luennointi alkoi, koulupukuiset oppilaat kuuntelivat keskittyneesti kun heille kerrottiin perustietoja Licadhosta, lasten oikeuksista ja lastensuojeluryhmien toiminnasta. Khmerinkielistä koulutusta kykenin seuraamaan vieressä istuvan kollegan supattaessa englanninkielisiä tiivistelmiä puheenvuoroista. Kouluttajat tuntuivat hallitsevan asiansa: oppilaat kuuntelivat, nauroivat ja osallistuivat. Välillä heräteltiin leikeillä ja lounaan jälkeen oppilaista muutamat kävivät luokan edessä laulamassa. Suomalaisittain ahdistavalta kuulostava konsepti ei näyttänyt esiintyviä nuoria haittaavan.

Lapsen kehitystä, YK:n lasten oikeuksien julistusta, lapsityötä ja sitä, miksi lapsella ei tulisi olla velvollisuutta elättää perhettään, käsiteltiin luennoinnin lisäksi ryhmätöillä. Oppilaat saivat esimerkiksi kortit, joista kustakin löytyi kuva lapsesta tekemässä työtä jonka jälkeen pohdittiin mihin kategoriaan kuvattu työ sopisi asteikolla kevyet, lapsen fyysiselle ja henkiselle kehitykselle sopivat työt (mopokorjaamoa pitävän isän auttelu koulun jälkeen) ja lapsityön haitallisimmat muodot (tiilitehtaassa vaarallisissa olosuhteissa työskentely ilman mahdollisuutta koulunkäyntiin).

Päivä alkoi kahdeksalta ja loppui neljältä. Yhdeltätoista vietettiin kahden tunnin lounas. Päivän päätteeksi muodostettiin varsinainen lastensuojeluryhmä. Vapaaehtoiset ilmoittautuivat ja joukosta äänestettiin 13 ryhmän edustajaa. Tämä oli päivän raastavin osuus, valitsematta jääneiden pienten khmerien kyyneleiden nieleskelyä teki pahaa katsoa. Resursseja ei ole kuitenkaan loputtomasti, ja toivottavasti päivän koulutuksesta jäi jotain käteen myös valitsematta jääneille.

Lauantaina sama homma toistettiin pienemmässä koulussa lähellä Angkor Thomin temppelialuetta. Koulua käydään täällä siis kuutena paivana viikossa. Tällä kertaa oppitunti keskeytyi dramaattisesti luokan ulkopuolella hiippailevien pikkupoikien pommittaessa mangoja ikkunasta sisään luokkahuoneeseen. Omina kouluaikoina käytimme muistaakseni mangojen sijasta lumipalloja.

Sunnuntaina palasin Phnom Penhiin. Olen ilmeisesti ollut täällä jo jonkin aikaa, kun kotiin palaaminen tuntuu ihan siltä miltä sen kuuluukin tuntua.

Kotiin palaamiselta.

Uusi työpaikkani Chamanculon asuinalueella on toiminut jo yli kymmenen vuotta alueen asukkaiden hyväksi ja toiminta tuntuu näin parin viikon kokemuksen perusteella melko vakiintuneelta ja hyvin toimivalta. Perustietoa järjestöstö loytyy täältä ja ASSCODECHAN blogisivustolta, jota aletaan uudistaa pian. Mikä parasta; työilmapiiri on mitä mahtavin. Toisin kuin aikaisempien Afrikka-kokemusteni perusteella ASSCODECHASSA yritetään välttää turhaa byrokratiaa ja jo ensimmaisenä päivänä järjestön johtaja selitti ettei heillä ole tapana pomotella tai muutenkaan liikaa harrastaa herroittelua. Tauoilla vitsaillaan ja kerrotaan kuulumisia.

Taksvärkin ja ASSCODECHAN yhteinen hanke ”Sustento e participacao juvenil” eli ”Nuorten toimeentulo ja osallistuminen”, polkaistiin alkuun vuoden alussa ja nyt maaliskuun puoleenväliin mennessä työ on edennyt verkkaisesti mutta varmasti. Hankkeen ensimmäisenä vuonna pyritään tukemaan 200:n lapsen ja 75:n nuoren koulunkäyntiä ja opiskelua. Lapsille järjestetään koulunkäyntiä tai perustarpeita tukevaa toimintaa. Nuorille puolestaan järjestetään ammattikoulustusta kurssien muodossa (esim. mekaanikko, siivooja, kokki, tarjoilija). Lisäksi alueelle rakennetaan saniteettitiloja ja järjestetään kulttuuri- sekä urheilutapahtumia.

Jorge Mário Chicavane haluaisi opiskella yliopistossa. Hän toimii ASSCODECHAssa vapaaehtoisena.

Ensimmäisellä työviikollani vierailimme hankkeeseen osallistuvien lasten kodeissa haastattelemassa vanhempia tai lapsesta huolehtivia aikuisia. Siirtäessäni tietoja lomakkeista tietokoneelle totesin että vain yhdellä lapsella kaikista kolmestakymmenestä haastatellusta oli kummatkin vanhemmat kotona ja toinen heistä jopa työssäkäyvä.

Useimpien lasten kodeissa ongelmana on tilan, kunnollisten saniteettitilojen sekä koulutarvikkeiden puute. Lasten osalta itselläni on kuitenkin toiveikas olo kun taas vierailessamme nuorten kodeissa laittoi monen nuoren tilanne mietityttämään. Monen kohdalla tilanne on vaikea. Yli 20-vuotiaista harvalla on peruskoulutuksen lisäksi muita opintoja tai ammatillisia taitoja suoritettuna. Myöskään ajokorttia, tietoteknillisiä taitoja tai kielitaitoa (portugalin ja shanganen lisaksi) ei ole. Nuorilla naisilla on lisäksi yleensä lapsi tai useampi huolehdittavana. Monilla näistä nuorista on kuitenkin samanlaisia unelmia kuin suomalaisilla nuorilla: ammatista, omasta kodista ja perheestä. Unelmien saavuttaminen vain on tuhannesti vaikeampaa.

Tällä hetkellä suunnittelemme koulujen välistä jalkapalloturnausta ja kulttuuritapahtumaa huhtikuun lomien ajaksi. Ehkä jo ensi viikolla pääsemme viemään kutsuja kouluille. Matka seitsemälle koululle taitetaan kävellen pitkin pieniä kujia ”pecos” tai hieman suurempia katuja väistellen mutaisia vesilammikoita.

Vaikka matka saattaa olla pitkä, eivät ASSCODECHAn työntekijät valita. Järjestöllä on myös auto, mutta moneen paikkaan ei voi autolla ajaa ja sitäpaitsi kävellen näkee ja kuulee enemmän mitä alueella tapahtuu. Toistaiseksi tyydyn seuraamaan muita sokkeloisilla kaduilla silla onnettomalla suuntavaistollani varustettuna löydän yksin toimistolta vain bussipysäkille.

Ensimmäisenä päivänäni järjestön johtaja Amandio sanoi minulle: ”Vamos trabalhar bem” – tehdään töitä hyvin. Motivaatiota hankkeen toteuttamiseen ASSCODECHAlla siis löytyy ja tuntuu että työ on merkityksellistä myös järjestössä työskenteleville, joista kaikki ovat itsekin kotoisin Chamanculosta ja useat asuvat täällä vieläkin.

Até proxima!

Suomessa työpaikkaa hakiessani minua valmistettiin haastattelutilanteessa tulevaan kertomalla, että Kambodzshassa yksin sairastaminen voi olla melko kuluttava kokemus.

Oli se.

Korkeassa kuumeessa tuulettimen alla hourehtiminen, kun huoneen lämpötila ja oma ruumiinlämpö lähentelee samaa neljääkymmentä astetta, sai mietiskelemään syntyjä syviä. Kuten sitä, miten tervehtymisprosessi on mahdollista saada aluilleen ilman jatkuvaa Jaffan lipittämistä?

Protestanttisen työmoraalin sairaskertomus ajoittui pääosin viikonloppuun, maanantaina kävin kokeilemassa töissä oloa. Ei toiminut. Ennenaikainen hötkyily villitsi elimistöni ja seuraavan yön vietin vedellä kasteltu krama-huivi otsalla toivoen etteivät aivoni kiehahda. Kyläilemässä olevat vanhempani palasivat Siam Reapista ja tiistain ajaksi vetäydyin näiden ilmastoituun hotellihuoneeseen, mikä selätti viimein sitkeän kuumeilun ja selviydyin töihin keskiviikoksi.

Naistenpäivää vietetään täällä yleisenä vapaapäivänä. Otin ilon irti pitkästä viikonlopusta ja lähdin toipumaan vanhempieni kanssa rannikolle Sihanoukvilleen. Torstaina astuimme laivaan ja parin tunnin matkan jälkeen saavuimme paratiisisaarelle Koh Rongille, jossa nautimme kauneimmista näkemistäni pitkistä valkoisista hiekkarannoista, turkoosista merestä ja viilentävästä leudosta tuulesta. Kuten mukana kulkeva pohjanmaaksi murrettu kommenttiraita asian ilmaisi: saarelta löytyi myös paljon nuoria lotkarehtamasta. Mikäs siellä lotkarehtaessa, parin päivän latailun jälkeen olin taas täynnä virtaa Phnom Penhiin paluuta varten.

Kämppistilanteeni on muuttunut Ruthin muutettua pois ja kahden suomalaisen arkkitehtitytön tullessa tilalle. Uudet kämppikset työskentelevät rakennusprojektin parissa, jonka lopputuloksena pitäisi valmistua nuorisotalo mailtaan karkotetun ja uudelleensijoitetun yhteisön tarpeisiin.

Huomenna teen paluun Angkor Watin varjoon Siam Reapiin työmatkan merkeissä. Kaupunkiin perustetaan uusi lastensuojeluryhmä. Mielenkiintoista päästä ensimmäistä kertaa todistamaan toimintaa kentällä raporttien, tutkimusten ja selvitysten perusteella tulkitsemisen sijaan.

Viikonlopun yli venähtävä työmatka voisi harmittaa, ellei kyseessä olisi Siam Reap. Aavistelen tulevani jälleen viihtymään kaupungissa.

Taksvärkin kehitysyhteistyöhankkeissa osa rahoituksesta tulee koululaisten taksvärkkipäivästä ja osa Ulkoministeriöstä. Hanketiedotus on kaikkien osapuolien tyytyväisenä pitämistä. Keräyskampanjan käynnistämän hankkeen jatkosta kiinnostuneet koululaiset saavat tietoa Taksvärkin sivuille ilmestyvistä artikkeleista (viime viikolla kirjoittamani juttu täällä), Taksvärkki Licadhon lähettämistä raporteista ja UM Taksvärkiltä.  Lähiaikoina eniten on työllistänyt vuosiraportin laatiminen.

Vuosiraportti kertoo Taksvärkille, missä projektissa mennään ja mihin Suomesta lähetetyt rahat on käytetty. Taksvärkin hyväksi havaitsema vuosiraportti lähetetään vielä ulkoministeriölle, jossa sen pitää täyttää ulkoministeriön vaatimukset. Ihannetapauksessa raportti valmistuu Licadhossa ajallaan, lähtee tyytyväiselle Taksvärkille ja sieltä Ulkoministeriöön, jossa täydellistä raporttia ihastelevat virkamiehet eivät näe mitään tarvetta lisäselvityksille. Todellisessa maailmassa raporttia saatetaan joutua jumppaamaan Licadhon, Taksvärkin ja UM:n välillä tovi, ennen kuin kaikki osapuolet ovat tyytyväisiä.

Ajauduin raportin pariin alkuun muita työntekijöitä vahvemman englantini takia. Pilkutuksen ja editoimisen lisäksi olen alkanut toimimaan myös Kambodzhan toimiston suomalaissuodattimena. Mikäli raportissa on kohtia joita en ymmärrä, tai minulla on vaikeuksia käsittää projektin tilannetta paikallisesta toimistosta kasin, ei se Taksvärkin hankekoordinaattorille tai UM:n Helsingissä istuvalle virkamiehelle liene sen selkeämpää. Puuttuvien tietojen kerääminen paikan päällä on huomattavasti helpompaa täältä kuin Suomesta käsin. Suomalaislinkin puuhastelu vapauttaa Licadhon henkilökunnan aikaa projektia konkreettisesti eteenpäin vievän työn tekemiseen.

Edelliset saavutukset pohjalla

No miltä projekti “Lasten oikeuksien edistäminen ja lasten suojelu lapsityön haitallisimmilta muodoilta Kambodzhassa” sitten näyttää vuoden 2011 saavutusten valossa? Lupaavalta, mutta alkukankeudesta kärsivältä.

Edellinen Taksvärkin rahoittama hanke 2006-2009 rakensi lasten suojeluryhmien (Child Protection Group, CPG) verkostoa, joka levittää tietoa ja tarkkailee lasten oikeuksien toteutumista ruohonjuuritasolla. Yhteisöjä aktivoitiin muodostamalla niihin lasten oikeuksia tapaamisissaan käsitteleviä ryhmiä lapsista, nuorista sekä aikuisista.

Toimintaan aiemmin osallistuneille toteutettiin kyselytutkimus 2011 alkaneen uuden projektin ensimmäisen vuoden aikana. Kyselytutkimuksen yli 300 vastaajan dataa toimiston SPSS vastaavana pyöriteltyäni tulokset ovat rohkaisevia: suurin osa otoksen CPG toimintaan osallistuneista ymmärtävät lasten oikeuden koulunkäyntiin, lain määrittelemät ikärajat tietyntyyppisille töille ja tunnistavat sekä osaavat reagoida lasten oikeuksien rikkomuksiin yhteisöissään.

Vertailevaa tutkimusta toimintaan osallistumattomille ei ole toteutettu, mutta osviittaa antaa hankekoordinaattori Veeran viime viikolla tekemä vierailu, jossa vasta perustettava lasten CPG kokoontui ensimmäistä kertaa. Kysyttäessä lapset olivat liikuttavan yksimielisiä siitä, että opettajalla on oikeus lyödä oppilasta, mikäli oppilas menee ja mokaa matematiikan tehtävän. Välitön fyysinen palaute, jota Suomessa ei hyväksytä enää edes vankiloissa, on vielä Kambodzhan koululaisen arkipäivää. Liikkeelle lähdetään siis hyvin perusasioista.

Tahmea alku

Vuoden 2010 hankesyklitauon jälkeen edellisten saavutusten pohjalle rakentava uusi lapsityön vastainen projekti käynnistyi viime vuonna. Alku on ollut tahmeaa henkilöstövaihdosten myötä: vanhat avainhenkilöt ovat vaihtaneet työpaikkaa, kuka mistäkin syystä. Koko Phnom Penhissä sijaitsevasta yksiköstä löytyy tasan yksi useampia vuosia Licadhossa työskennellyt, provinssitoimistoista muutama. Suurin osa kollegoistani aloitti Licadhossa kesällä.

Kaikki uudessa työpaikassa aloittaneet tietävät, että ensimmäisten kuukausien aikana tuottavuus ei ole välttämättä huipussaan. Rekrytoinnit ovat vieläkin osin kesken: kampanjapäälliköksi joulukuussa Malesiaan opiskelemaan lähteneen Norinin tilalle värvätty mies viihtyi töissään vain kuukauden ja ehti lahtea ennen tuloani. Paikka on vieläkin täyttämättä.

Työ on keskittynyt vanhojen verkostojen tilanteen kartoittamiseen ja vielä toiminnassa olevien ryhmien elvyttämiseen. Aikuisten muodostamat CPGt ovat parhaimmassa terässä. Lasten ja nuorten ryhmät kärsivät moottoreina toimivien aktiivien valmistumisesta ja muuttamisesta joko koulutuksen tai töiden perässä muualle. Samalla verkosto kuitenkin laajenee uusille paikkakunnille muuttavien aktiivien osallistuessa mahdollisesti paikallisten ryhmien toimintaan.

Yhteensä ryhmiä on toiminnassa hieman vajaa kuusikymmentä kappaletta. Ryhmiä löytyy neljästä provinssista sekä pääkaupunki Phnom Penhistä. Tänä vuonna tarkoitus olisi perustaa joukko uusia ryhmiä, vanhojen ryhmien vahvistamisen ja aktivoimisen lisäksi.

Samaan aikaan projektin käynnistymisen kanssa on ylöskirjattujen lasten oikeuksien rikkomusten määrä noussut selkeästi. Paradoksaalisesti esimerkiksi tilastoissa näkyvien raiskausyritysten lisääntyminen on hyvä homma. Vuoden 2010 vähäisempi tapausmäärä ei näet kerro välttämättä siitä, että kohdeprovinsseissa tilanne olisi ollut yhtään parempi kuin edellisinä tai seuraavina vuosina, vaan siitä, että tapaukset eivät ole tulleet yhtä tehokkaasti Licadhon tietoon kuin vuonna 2011.

Kun rikkomus on tiedossa, sille pystytään myös tekemään jotain. Viime vuodelle raporttiin on kirjattu yli kolmesataa interventiota, joissa uhreja on kyetty auttamaan tavalla tai toisella.

Vapaaehtoisena toimistoon

Kuten edellä on käynyt ilmi, kaiken kaikkiaan työtehtäväni toimistolla ovat melko lailla enemmän, noh, toimistomaisempia, kuin perinteisissä mielikuvissa vapaaehtoistöistä, joissa rakennetaan yhdessä keinuja kehitysmaiden lapsille. Vanhalle toimittajalle, tuurivirkamiehelle ja käytännöstä vieraantuneelle viestinnän opiskelijalle konsulttiluonteiset, kirjoittamiseen painottuvat tehtävät sopivat kuin krama -huivi khmerin kaulaan. Rakentakoot keinuja jatkossakin ne, joilla vasara pysyy kädessä. Se työkalu jolla tämä vapaaehtoistyöntekijä pystyy parhaiten auttamaan, on näppäimistö.

Ennenkuin kirjoitan tarkemmin työtehtävistäni ja Chamanculosta kerron hieman taustojani niille, jotka eivät minua tunne. Olen kotoisin Pohjois-Savosta, Suonenjoelta ja viimeiset viisi vuotta asunut Turussa. Opiskelin Turun ammattikorkeakoulussa kestävää keitystä ja valmistuin keväällä 2011. Viimeisen opintoihin kuuluvan työharjoittelujakson suoritin Swazimaassa kuivasanitaatiohankkeessa. Työharjoittelua varten opiskelin hieman kehitysyhteistyön perusteita ja Swazimaassa asuessani kiinnostuin enemmän kehitysyhteistyöstä. Lisäksi tapasin nykyisen aviomieheni, joka on mosambikilainen. Valmistumisen jälkeen aloin pohtimaan mitä haluaisin tehdä ja mieheni kanssa mihin asettua. En luultavasti ole ensimmäinen, jonka veri vetää takaisin Afrikkaan ensivierailun jälkeen, niinpä päätimme lähteä takaisin mieheni kotimaahan.

Syksyllä 2011 Kepa alkoi etsiä ehdokkaita etelän vapaaehtoisohjelmaan jäsenjärjestöjensä hankkeisiin. Taksvärkin uusi hanke Maputolaisen järjestön ASSCODECHAn kanssa oli mukana listalla ja tämähän kävi minulle paremmin kuin hyvin. Hanke kiinnosti minua alusta alkaen ja onnekseni minut valittiin tehtävään. Taloudellisesti vuoden mittainen vapaaehtoistyö on haastava, mutta ammatillisen osaamiseni kannalta ehdotonta ja kokemuksena ainutlaatuinen. Lisäksi hankkeen kohdistuminen etenkin nuoriin ja heidän ammatilliseen koulutukseen ja osallistaminen lisäsivät motivaatiotani. Hankkeessa keskitytään myös sanitaatioon, joka aiheena on minulle jo hyvinkin tuttu.

Taksvärkki on toiminut Mosambikissa ensimmäisen kerran jo 1960-luvulla. Taksvärkin yksi iskulauseista on ”Nuorilta nuorille”, joka kuvastaa suomalaisten ja hankkeiden kohdemaiden nuorten yhteistyötä. Lukuvuonna 2011-2012 suomalaisten nuorten lahjoittamat Taksvärkkipäivän varat on suunnattu Mosambikin hankkeeseen. Taloudellisen avustuksen lisäksi toivon että me suomalaiset nuoret osaisimme osoittaa tasa-arvoisuutta, avoimuutta sekä jakaa tietotaitoamme etelän nuorille, jotka kohtaavat vaikeita esteitä elämässään. Toivon myös että osaan kertoa kokemuksistani paikallisten nuorten keskuudessa niin, että ymmärrys ja arvostus toinen toisiamme kohtaan kasvavat.

Lisää kuulumisiani voi seurata myös osoitteessa: jaanamosambikissa.blogspot.com