Taksvärkki-blogeja maailmalta

Valtion kokoinen trauma 10.2.2012

Sodasta palaa rikkinäisiä miehia. Jotkut hajalla fyysisesti, kaikki henkisesti. Vuosien kuolemanpelon ja tappamisen jälkeen takaisin kotikylään viljelemaan peltoa ja kasvattamaan lapsia. Business as usual, menneet on menneitä.

Mykkyys, väkivaltaisuus ja alkoholismi periytyvät käyttäytymismalleina traumatisoituneiden veteraanien lapsille ja siitä seuraaville polville. Lukemassani artikkelissa väitettiin toisen maailmansodan aikaisten traumojen jättämän jäljen näkyvän Suomen henkisessä ilmapiirissä vielä 2010 luvulla.

Jos neljäkymmentäluvun jättämät arvet eivät ole Suomessakaan täysin parantuneet, on Kambodzhassa lähihistorian tapahtumien jälki kuin ammottava kraatteri, josta kansakunta on vasta hetki sitten lähtenyt kiipeämään. Ihmisoikeusloukkauksien ja vääryyksien määrää on helpompi ymmärtää kun tajuaa sen, että maa on vastikään selviytynyt matkasta helvettiin ja takaisin.

Vuonna nolla

Maan historian synkin ajanjakso alkoi seitsemänkymmentäluvulla. Alkuun se oli Vietnamin sodan vaiettu sideshow, jossa Yhdysvallat tuki länsimyönteisen kenraali Lon Nolin vallankaappausta Phnom Penhissä,  ja pommitti siinä sivussa Kambodzhan maaseudun kuumaisemaksi. Salaisissa pommituksissa Kambodzhaan kylvettiin enemmän räjähteitä kuin Japaniin koko toisen maailmansodan aikana yhteensä, Hiroshima ja Nagasaki mukaan luettuna. Pienenä epäjärjestäytyneenä kapinallisryhmänä aloittaneiden kommunististen punakhmerien rivit kasvoivat samaa tahtia kuin katkeruus ja kostonhimo tuhotulla maaseudulla lisääntyi.

Viiden vuoden taistelun jälkeen punakhmerit valtasivat Phnom Penhin. Vuonna 1975 Kambodzhassa palattiin vuoteen nolla.

Aivoihin sattuu, kun yritän käsittää mielipuolista agraari-kommunistista tyranniaa, joka sulki koko valtion yhdeksi isoksi keskitysleiriksi kolmen vuoden ajaksi. Aivoihin sattuu vielä enemmän, kun ymmärtää kaikkien kohtaamieni keski-ikäisten khmerien käyneen tuon ajanjakson läpi kadottamatta kykyään hymyillä.

Alkuun tyhjennettiin kaupungit ja pakkosiirrettiin koko väestö maaseudulle kommuuneihin. Kaikki yksilöllisyyteen viittaava kiellettiin: uskonto, musiikki, televisio, teatteri, omat vaatteet. Mikään ei luo yhteenkuuluvuuden tunnetta kuin riisipellolla raataminen identtisissä mustissa pyjamissa. Rahan käyttö lopetettiin, koulut suljettiin ja tehtaat sekä pankit räjäytettiin. Ulkomaiset vaikutteet torjuttiin päättäväisesti pistämällä rajat kiinni ja varmemmaksi vakuudeksi teloittamalla jokainen vieraita kieliä osaava.

Kansanmurha

Pol Potin uudelleen muotoilemasta yhteiskuntarakenteesta seurasi nälänhätä. Väestökatoa pahennettiin laajamittaisilla puhdistuksilla. Tulilinjalla oli jokainen vähänkään koulutetumpi, etnisiin vähemmistöihin kuuluva, tai muuten vain epäilystä ideologisesta puhtaudestaan herättävä tapaus. Normaalisti yhteiskunnan hyvinvoinnin kannalta tärkeinä pidettyjä ammattiryhmiä, kuten lääkäreitä ja opettajia, ei uuteen Kamputsean demokraattiseen tasavaltaan tarvittu. Silmälasien käyttö riitti raskauttavaksi todisteeksi oppineisuudesta. Eipä siis ihme, että Pol Potin suureelliset, käsivoimin rakennetut patoprojektit eivät tahtoneet onnistua kun kaikki sellaisen rakentamisesta jotain tietävät löytyivät joukkohaudoista.

Johtavien punakhmerien vainoharhaisuuden syventyessä kuolemantuomioita sateli mielivaltaisesti. Jos syytä ei heti löydetty, se kidutettiin esille kämppäni vieressä sijaitsevassa Tuol Slengin vankilassa. Monikymmensivuiset tunnustukset olivat mielikuvituksellisia kertomuksia, joissa köyhät lukutaidottomat maanviljelijät tunnustavat toimineensa vuosikymmenia CIA:n agentteina, luultavasti ensimmäisen kerran kirjainyhdistelmästä “kuulusteluissa” kuultuaan . Tunnustuksen jälkeen homma hoidettiin loppuun kuoleman kentillä lapioilla ja kuokilla, ammusten säästämiseksi.

Hullunmyllyn ei voi sanoa loppuneen, mutta ainakin jonkinasteista rauhoittumista tapahtui Vietnamin vallatessa Kambodzhan vuonna 1978. Punakhmerit pakenivat viidakkoon ja jatkoivat sisällissotaa vaihtelevalla intensiteetilla aina vuoteen 1993 asti.

Arviot kuolonuhreista vaihtelevat 1 ja 3 miljoonan välillä. Tämä siis 7 miljoonaisesta väestöstä. Lukuja, joita voi tietäväisenä heitellä ilmoille vaikka kuinka usein ja silti olla onnellisesti käsittämättä tragedian mittasuhteita.

Pol Potin pitkä varjo

Nämä kokemukset ainakin osaltaan selittävät tilannetta täällä tänään. Osa kambodzhalaisista on jäänyt elämään maailmaan, jossa millään muulla kuin oman perheen selviytymisellä ei ole mitään väliä. Tämä siis jopa tapauksissa, joissa oma perhe löytyy yhteiskunnan huipulta ja selviytyminen tarkoittaa kalliin elämäntavan ylläpitämistä muiden kustannuksella, valtion rahoja kahmimalla tai suoranaisella ryöstämisellä. Vaikutusvaltainen eliitti ottaa vahvemman oikeudella sen, mikä sille kuuluu. Muut jäävät selviytymään parhaan kykynsa mukaan.

Täydelliseen yhteisöllisyyteen tähdännyt kommunistinen ihanneyhteiskunta onnistui tuhoamaan yhteisöllisyyden käsitteen täydellisesti.

Niin houkuttelevaa kuin se onkin, historiaa ei voi kuitenkaan syyttää ihan kaikesta. Esimerkiksi lasten huono kohtelu on osaltaan toki selitettävissä vanhemmilla, jotka ovat saaneet kasvatusoppinsa Pol Potin kuolemanleireillä, mutta Kambodzha ei ollut lintukoto ennen punakhmerejäkään. Kulttuuriin kuuluva vanhempien ehdoton kunnioittaminen ja lasten alisteinen asema tilanteessa kuin tilanteessa antaa lapsille itselleen vahan työkaluja käsitellä ja vastustaa heihin aikuisten taholta kohdistuvia vääryyksiä. Muun muassa näitä työkaluja LICADHOn ja Taksvärkin yhteinen projekti yrittää lapsille antaa, puuttuvan yhteisöllisyyden jälleenrakentamisen ohella.

Liikenneraportti

Puuduttavan historiakatsauksen loppukevennykseksi huomioita liikenteestä mopon selässä:
1)    Isoilla mustilla Lexuksilla on etuajo-oikeus tilanteessa kuin tilanteessa. Aina
2)    Liikennevaloihin ei voi luottaa.
3)    Vilkkuja on kiva valkytella. Se ei tosin kerro mitään siitä, mihin kulloinkin ollaan kääntymässä.
4)    Ryhmittyminen käännyttäessä tapahtuu vastaantulevien kaistan kautta. Vastaantulevaa liikennettä väistellen luikerrellaan pikkuhiljaa takaisin omalle kaistalle.

Mistä täällä moottoreilla pyörivässä anarkistisessa karnevaalissa sitten jaetaan sakkoja?  No, valot päällä ajamisesta tietenkin! Phnom Penhin poliisivoimat ovat huolellisen tarkastelun jälkeen päättäneet, että valojen käyttäminen päivällä ajettaessa on tämän sirkuksen suurin uhka liikenneturvallisuudelle ja keskittyvät tienvarrella päivystäessään napsimaan dollareita laista tietämättömiltä turisteilta .

Muuten liikenteessä sukkulointi sujuu jouhevammin kuin ensinäkymältä vaikuttaisi. Kaikessa hulluudessa on oma kiero logiikkansa. Toivotaan että sekoilu ei jäsähdä selkäytimeen ja kykenen vuoden jälkeen vielä joskus toimimaan liikenteessä, jossa punaisiin valoihin ihan oikeasti pysähdytään.

1 kommentti | Julkaistu: | Kirjoittanut: admin

Taidemuseo kertoo yhteisön omasta elämästä 6.2.2012

 

Köyhässä El Alton kaupungissa on oma taidemuseo, jossa esitellään lähinnä paikallista taidetta. Vaikka museo on keskellä kaupunkia, monet El Alton lapsista eivät ole koskaan vierailleet siellä. Compa-järjestön ranskalainen vapaaehtoistyöntekijä Martha vie oppilaansa museovierailulle.

– On tärkeää opettaa lapsia käymään museoissa ja arvostamaan taidetta. Jos he pääsevät jo nuorina vierailemaan museoissa, kynnys mennä museoon myös aikuisena on matalampi, Martha sanoo.

Museon opas esittelee mielellään kokoelmia, ja lapset kuuntelevat innokkaina. Kierroksen jälkeen jokainen valitsee itseään kiinnostavan teoksen ja tekee luonnoksia paikan päällä. Seuraavalla viikolla maalaustyöpajassa tehdään luonnosten pohjalta omia versioita.

– Museo on hyvin kaunis, ja siellä on monipuolisesti erilaisia taideteoksia, sanoo Diego vierailun jälkeen.

 

Diego on poikkeus, sillä hän on käynyt viidessä museossa aiemmin, mutta ei oman kaupunkinsa museossa. Hän on yksi innokkaimmista vierailijoista.

– Täällä oppii tuntemaan itselleen uusia tauluja ja veistoksia. Se auttaa meitä löytämään myös oman luovuutemme.

Compa-järjestön ajatukseen kuuluu opettaa paikallisille lapsille ylpeyttä omasta kulttuurisesta taustastaan. Taide on hyvin voimakas väline tähän tarkoitukseen.

– El Alton taidemuseon teokset kertovat meidän yhteisömme arkielämästä. Mutta niihin yhdistyy myös paljon luovuutta ja fantasiaa, Diego sanoo.

Diegoa miellytti erityisesti bolivialaista maisemaa esittävä romanttinen maalaus. Pojan käsissä siitä syntyy aivan uudenlainen versio, Diegon oman mielen maisema.

 

Avainsanoina , | Jätä kommentti | Julkaistu: | Kirjoittanut: admin

Paluu Kampotiin 4.2.2012

Kaksi päivää toimistoa tällä viikolla. Niiden aikana luonnostelin hanketiedotusta varten muistion, jossa on omasta mielestäni paljonkin järkeä. Nähtäväksi jää, mikä on työsähköpostissa maanantaina odottava vastaanotto, mutta ainakin inspiraatio kupli, jääkahvia kului ja näppäimistö paukkui.

Keskiviikkona lasten- ja naisten oikeuksien yksiköt pakkautuivat pakettiautoon ja suuntasivat Kampotiin. Tulkiksi lähti mukaan aiemmin CR (Children’s rights) yksikössä töissä ollut Norim, joka jätti päivätyöt Licadhossa lähdettyään Malesiaan opiskelemaan itseään maisteriksi. Retriitin ohjelmassa oli työasioiden läpikäynnin lisäksi yleistä turisteilua ja rentoutumista.

Aloitimme reissun tutkimalla samoja luolia, joissa olin pyörinyt pari viikkoa sitten omalla lomalla. Kivimuodostelmat alkavat tulla tutuiksi ja alan pikkuhiljaa pätevöityä turistioppaaksi. Kohta voin alkaa kilpailemaan 20 alakouluikäisen oppaan kanssa ja vetää luolissa omia kierroksiani.

Tutuilla linjoilla jatkettiin menemällä Rabbit Islandille. Suomesta kantautuneen vinkin perässä lähdin johdattamaan muutaman hyväuskoisen kollegan retkikuntaa saaren keskellä kohoavan kukkulan huipulle. Tuskaisen aluskasvillisuudessa tarpomisen jälkeen huipulla selvisi, ettei hylätyn bunkkerin raunioita ainakaan tältä vuorelta löydy. Pahus.

Eksymisteemaa jatkoimme lisäkseni ainoan ulkomaalaisvahvistuksen, naisten oikeuksien yksikössä työskentelevän britti-Lisan kanssa myöhemmin illalla. Lähdimme, muiden jo painuessa petiin, toteuttamaan länsimaisen rappeutuneita mielihalujamme ja käymään joen rannassa muutamalla oluella. Ensinnäkin jo joen löytäminen osoittautui yllättävän vaikeaksi. Takaisin guesthouselle löytäminen oli vielä haastavampaa. Kampotin kokoisessa kylässä tämä kertoo sen luokan suunnistuslahjattomuudesta, että oikeastaan olisi ehkä parempi olla huutelematta moisesta pitkin internettiä.

Torstaina tiimimme vietti päivän kauniissa jokimaisemissa Prek Thuoatissa. Aloitimme vanhan isosen sydäntä lämmittävillä tutustumis- ja jäänmurtamispörhellyksillä. Paikalle oli tullut myös Sihanoukvillen ja Siam Reapin toimipisteiden henkilökuntaa, joten tutustuttaminen tuli tarpeeseen.  Jatkoimme päivää erilaisilla, projektin viime vuotta läpikäyvillä workshopeilla. Mangoa mutustaessa ja palmun alla naureskellessa melkein pääsi unohtumaan miksi täällä varsinaisesti ollaan, mutta tarinat kiehuvalla vedellä poltetuista kotiapulaisista auttoivat palauttamaan nopeasti takaisin maan pinnalle.

Luonnehäiriöisten isäntien ja emäntien kotitalouksiin myydyt lapset ovat iso ongelma. Neljän seinän sisällä huonoissa oloissa pidetyistä kotiorjista on vaikea saada tietoa, lainsäädäntö ei pysy ongelman perässä ja tapaukset eivät rajoitu Kambodzhan rajojen sisälle. Varsinkin Malesia on kunnostautunut tarjoamalla Kambodzhan lapsille ja nuorille varsinaisia ”au pair vuosi helvetistä” kokemuksia.

Workshoppeja häiritsi paikalle ilmestynyt apinalauma, joka syöksyi innokkaasti eväidemme kimppuun. Yllättävä käänne ei sinänsä häirinnyt, ovathan apinat eläimistä jaloimpia. Lounastauon käytinkin melkein kokonaisuudessaan joen rantakivikolla istumiseen ja vastarannalla pelehtivien apinoiden ihasteluun.

Illallista söimme paikassa, jonne ei ikinä tulisi länsimaalaisessa seurueessa reissatessa löydettyä. Tiukkaa teki nytkin. Pääasiassa veden päälle rakennettujen talojen kalastajayhteisössä meidät soudettiin pieneen torppaan, joka toimi merellisenä ravintolana tarpeen niin vaatiessa. Odotellessamme ruoan valmistumista kalastajat toivat saalistaan suoraan kotikynnykselle emäntämme punnittavaksi. En uskalla edes arvailla kuinka paljon vastaava erilaisten rapujen, äyriäisten, hummereiden ja mustekalojen menu tulisi maksamaan ravintolassa Helsingissä. Paikassa maksettu 5 dollaria, eli hieman alle neljä euroa, lienee kaukana. Maha täynnä merenelävää kelpasi tarkkailla illan pimenemistä ja kuunnella kuinka kylää asuttavan Kambodzhan muslimivähemmistön, Chamien, rukouskutsut raikasivat.

Perjantaina vaihdoimme joenrantapaikkaa, uuden kiinalaisvalmisteisen padon viereen Teak Chouyhun. Workshopeissa käytiin läpi tulevan vuoden suunnitelmia ja tapahtumia, joita yksikkö on järjestämässä. Suunnitelmissa oltiin päästy kesäkuun 12. järjestettävää lapsityön vastaisen päivän aktiviteettien valmisteluun, kun minulle tuli tulkkini kanssa lähtö. Viisumiasioiden hoitaminen lauantaina ja tulkin henkilökohtaiset aikataulut vaativat ennenaikaista paluuta Phnom Penhiin. Muu seurue palailisi vasta lauantaina.

Perjantai-illaksi Phnom Penhiin palaaminen ei harmittanut. Vilkkaassa yöelämässä törmäsin jälleen mielenkiintoisiin tuttavuuksiin, punakhmerien hirmuhallinnon aikaisia tapahtumia läpikäyvässä YK:n  erityistuomioistuimessa toimivasta skottijuristista Aalto-yliopiston nuorisotaloprojektissa  työskenteleviin suomalaisiin arkkitehtiopiskelijoihin.

Elämä on jännittävää.

1 kommentti | Julkaistu: | Kirjoittanut: admin

Ihmisoikeustyöhön orientoitumassa 29.1.2012

Toimisto on toimisto, vaikka se löytyisi Kambodzhasta.  On työpisteet ja niillä tietokoneet. Ilmastointi auttaa unohtamaan tukahduttavan helteen ja automaatista jonotetaan aamuisin vettä.  Aiemmilla työpaikoillani seinälle kuukausittaisiin sarakkeisiin tilastoidut luvut tosin eivät ole käsitelleet poliittisen väkivallan uhreja, lapsikaupan uhriksi joutuneita lapsia tai täyteen ahdetuissa vankiloissa henkihieveriin piestyjä vankeja.

Orientaatioviikko aikana tutustuin Licadhon toimintaan haastattelemalla eri tehtävissä ja osastoilla toimivia avainhenkilöitä. Noin 130 työntekijän, kymmenen eri yksikön, Phnom Penhin päätoimipisteen ja kahdentoista provinssitoimiston kokonaisuudessa riittää hahmotettavaa.

Erilaisiin toimintoihin keskittyneet yksiköt voidaan jakaa kahteen ohjelmaan: ihmisoikeusrikkomusten tarkkailuun ja uhrien avustamiseen keskittynyt monitoring  sekä tiedotus ja vaikuttamistyötä tekevä advocacy, jonka lasten oikeuksien yksikössä tulen pääosin työskentelemään.

Sykli eri toimintojen välillä toimii vaikkapa näin: maakunnassa tulee ilmi lapsen hyväksikäyttötapaus. Paikalle lähtee lasten oikeuksien tarkkailu & suojelu yksikön edustaja. Tämä avustaa uhria ja perhettä viemään asian eteenpäin ottamalla yhteyttä oikeisiin viranomaisiin, toisiin kentällä työskenteleviin kansalaisjärjestöihin ja toimittamalla paikalle tarvittaessa Licadhon sosiaali- sekä terveystyön yksiköiden edustajia lääkkeineen ja hätäapupaketteineen.  Lakiyksikön juristit toimivat tilanteessa juridisena selkänojana.

Licadhon edustaja seuraa casea niin pitkään kuin on tarvetta, tyypillisesti siihen asti kun oikeuskäsittely on valmis ja uhrille on löydetty mahdollisuus kuntoutukseen.  Dokumentointiyksikössä tapaus kirjataan Licadhon tietokantaan. Tietokannan perusteella laaditaan vaikuttamistyön yksiköissä raportteja, tiedotteita ja julkilausumia sekä suunnitellaan valistuskampanjoita tähtäämään kentällä eniten esille nouseviin ongelmiin.  Esimerkiksi oma yksikköni pyrkii muodostamaan lasten oikeuksien yksiköitä ympäri Kambodzhaa. Näiden jäsenillä on selkeä näkemys lasten oikeuksista ja koulutusta siitä, miten toimia yhteistyössä Licadhon suojeluyksiköiden kanssa todistaessaan ihmisoikeusrikkomuksia yhteisöissään.

Työtä Licadholla riittää. Maan kiero ihmisoikeustilanne ei lomailijalle hymyilevien kasvojen takaa näy, mutta pintaa ei tarvitse raaputtaa kovin pitkään kun saumoista alkaa irvistämään toisenlainen todellisuus. Englanniksi ilmestyvien Cambodia Dailyn tai Phnom Penh Postin avaaminen riittää.

Viime vuosina isoimpana ongelmana ovat olleet maan anastukset. Tyypillisimmässä tapauksessa valtion maalla vuosikausia elänyt palaa työpäivän jälkeen kotiinsa, ja huomaa puskutraktoreiden pistäneen naapuruston sileäksi armeijan ja poliisin valvoessa operaatiota. Valtio on myynyt tontin suuryritykselle, asukkaat voivat pakata kimpsunsa ja kampsunsa ja siirtyä viranomaisten osoittamalle relocation sitelle. Harmi vain, että uudelta asuinalueelta voivat puuttua puhtaan veden kaltaiset elämän perusmukavuudet. Protestoinnista pääsee joko säilöön rauhoittumaan, kuten Borei Keilan häätöjen jälkeisistä mielenosoituksista pari viikkoa sitten, tai tulee ammutuksi kuten Kratien karkoitusten yhteydessä viime viikolla.

Ongelman massiivisuutta kuvaa arvio siitä, että karkotukset ovat vaikuttaneet vuodesta 2003 jo yli 400,000 ihmiseen. Licadho Canadassa työskentelevä kämppikseni Ruth tekee työtä suurimmaksi osaksi karkotusten parissa. Väkivallan eskaloitumista hillitsee väkijoukossa heiluvat Licadhon kamerat ja ulkomaailman valvovaa silmää edustava länkkärikonsultti.

Lisää tietoa Licadhon verkkosivuilta.

Avainsanoina , , , , | 1 kommentti | Julkaistu: | Kirjoittanut: admin

Holiday in Cambodia 21.1.2012

Viime yona herasin korvia riipivaan ulvontaan kesken sikeimman unen. Sotkeuduin pimeassa hyttysverkkooni kun kompuroin sangysta ylos. Olin taysin kujalla. Mika maa, mika valuutta? Kambodzhan kuningaskunta, rielit ja dollarit. Kopeloin vaatekasasta taskulamppuni ja astuin kuistille. Viereisen bungalowin vanha, tayteen tatuoitu ranskalainen mies oli myos heranneen nakoisena ulkona ja kiroili ulvoville koirille. Meteli sytytti taskulamppuja pitkin pimeaa Koh Tonsayn saarta, kunnes koirat saivat konserttinsa paatokseen. Jaljelle jaivat oisen viidakon aanet: sirkkojen tasainen siritys, gekkojen laulu ja pimeassa rantaan lyova meri. Taman suurempia stressinaiheita en ole lahiaikoina kohdannut, viikko on vierahtanyt taysipainoisesti lomailuun keskittyen.

Pikkusiskoni ei poikaystavansa kanssa loytanyt matkabudjetille sopivia lentoja Bangkokista, joten lahdin maanantaina matkaan yksin. Soolona reissaaminen on uusi kokemus, mutta ihan hyvin se tuntuu luonnistuvan jopa tallaiselta jayhalta suomalaiselta miehelta.

Suuntasin kohti etelaista rannikkoa, Kampotin provinssin paakaupunkiin, jonne matkusti bussilla Phnom Penhista noin 4 tuntia. Etsiydyin Bodhi Villa nimiseen guesthouseen, kuultuani viikonloppuna Phnom Penhin yossa useampiakin suosituksia paikasta. Joen varrelle rakennettu reppureissaajien keidas oli helppo paikka tutustua muihin matkaajiin. Seikkailijoita, jotka ovat olleet matkalla niin pitkaan etteivat muista ikina toissa kayneensakaan ja hengailijoita jotka ovat lekotelleet Bodhi Villassa niin kauan, etta ovat unohtaneet matkalla olleensakaan. Joukosta loytyi myos eksoottisissa maisemissa musiikkivideota kuvaava australialainen poppari seurueineen (kuvausryhman edellisen Kambodzhan reissun satoa nakee taalta: http://www.youtube.com/watch?v=xjjLAF3BSp0).

Tiistaina ratsastimme kolmen suomalaisen, kahden hollantilaisen ja kanadalaisen voimin mopoinemme kohti maaseutua. Olimme kayneet pippuriplantaaseilla ja matkamme oli jatkunut kohti noin 40 kilometrin paassa kaupungista loytyvia luolia kun taivas repesi. Ohjasimme pyoramme pienen tien varresta loytyvan katoksen alle. Kojusta myytiin bensiinia limupulloissa, koysinippuja, sipuleita ja olutta. Taman riisutun huoltoaseman muovituoleilla istuva henkilokunta ei saanut tarpeekseen tuijottamisestamme. Monikansallinen seurue keskella palmuja piiskaavaa trooppista sadetta oli naky, joka sai kambodzhalaisen pikkulapsen itkemaan. Sade laantui, ei loppunut kokonaan, mutta paivanvalossa ajamista arvostavina ajoimme perille luolaston sisaankaynnille vaatteet markina. Luolan edessa pyori kymmenia innokkaita oppaita, pikkulapsia jotka seurasivat meita pitkalle lepakoiden ja buddhalaisten alttareiden tayttamiin luoliin.  Paluumatka meni jannittavaksi pimean yllattaessa. Katuvaloja ei taalla pain harrasteta, joten mopon valokeilaan yllattaen ilmestyvien monttujen vaistely piti virkeana.

Kampotista siirryin aivan vieressa sijaitsevaan, viela pienta Kampotiakin pienempaan merenrantakaupunkiin Kepiin. Vanhaan hyvaan aikaan Kep oli ranskalaisten siirtomaaherrojen lomaparatiisi. Huvilat autioituivat viimeistaan kun punakhmerit pistivat ranttaliksi. Ranskalaisten loma-asuntojen rauniot taplittavat vielakin rantaviivaa. Kepista loytyy myos luonnonpuisto ja pieni vuori jonka huipulle lahdimme kanadalaisen Bricen kanssa urheasti taivaltamaan, tuk-tukissa istuen ja suklaakekseja sisaamme ahtaen. Myos taatusti tuoretta meren herkkua tarjoileva Crab Market oli kaymisen arvoinen. Maarasta sovittuamme paikalliset kavivat hakemassa ravut suoraan meresta ja heittivat ne nuotion paalle pataan porisemaan.

Kaksi paivaa vietin pienella saarella Kepin edustalla. Koh Tonsay, tai Rabbit Island, oli simppelin infrastruktuurin saari josta loytyi parikymmenta bungalowia, muutama kalastajien tuomisia tarjoileva ravintola, pari tuntia illasta paalla olevat sahkot ja ranta, jolta naki Vietnamin puolelle. Siis kaikki mita onnistuneeseen rentoutumiseen tarvitaan. Ei mitaan mika jarkyttaisi suomalaiseen mokkeilyperinteeseen tutustunutta, paitsi ehka isommat ja innokkaammat otokat.

Saarella tormasin jalleen suomalaisiin. Talla kertaa kyseessa oli hieman isompi porukka, 15 painen seurue Sibelius-Akatemian musiikkikasvatus -linjalta kiertamassa Kambodzhan orpokoteja opettamassa ja oppimassa. Sain kutsun porukan perjantaiselle keikalle Phnom Penhiin, jonka toteutuminen tosin oli viela epavarmaa. Musiikkikasvattajien reissusta voi lukea lisaa blogista taalta: http://kambodzasoi.vuodatus.net/

Nyt kelpaa palata Phnom Penhin kaaokseen, akut latautuneena ja nahka karvahtaneena. Maanantaina paasen muuttamaan omilleni ja tiistaina aloitan tyot orientaatiojaksolla. Seuraava blogipaivitys paaseekin ehka jo kasittelemaan enemman sita varsinaista syyta, miksi olen raahannut itseni toiselle puolelle maapalloa, yleisen ihmettelyn ja elamasta nauttimisen lisaksi.

Mika ei sekaan ole alkuunkaan huono syy olla taalla.

Avainsanoina , , , | Jätä kommentti | Julkaistu: | Kirjoittanut: admin

Villi itä 12.1.2012

Torvet soivat. Aurinko paahtaa. Katupölyn keskellä vilisee prätkiä, tuktukeja ja alastomia pikkulapsia. Olemme törmätä vaariin, joka on niputtanut kotteronsa täyteen kuolleita kanoja. Seuraavaksi ylitsemme on ajaa kolmen miehen taktiikalla skootteriaan ohjastava buddhalaismunkkien oranssi kopla. Istun uuden esimieheni mopon kyydissä, kun tämä painaa kaasua ja onnistuu löytämään Phnom Penhin katujen kaaoksesta jälleen yhden, länsimaisten liikennesääntöjen logiikkaa kumartelemattoman väylän kohti lounastaukoa. Talvinen Helsinki tuntuu tällä hetkellä olevan todella kaukana, toisen mantereen sijaan ehkä jopa toisella planeetalla.

Tästä eteenpäin kotini tulee sijaitsemaan yhdessä maailman köyhimmistä maista. Kambodzhan lähihistoriassa kummittelee sisällissota ja kansanmurhaan johtanut kommunistinen yhteiskuntakokeilu. Tämän päivän ongelmia ovat äärimmäinen köyhyys ja yhteiskunnan rakenteisiin pesiytynyt korruptio. Kolmannes 13 miljoonaisesta väestöstä elää alle dollarilla päivässä ja Transparency Internationalin korruptiolistauksessa Kambodzha komeilee jaetulla sijalla 164, heti Zimbabwen kaltaisten demokratian mallimaiden takana.

Saavuin tänne maanantai-aamuna, virkeänä 21 tunnin lentomatkustuksen jälkeen. Rinkkani tosin ei, mutta sekin onneksi löysi perille jo keskiviikon kuluessa. Uuden työpaikkani, Kambodzhalaisen ihmisoikeusjärjestö Licadhon, johtaja Naly oli lähettänyt kuskin hakemaan minut asunnolleen, jonka alakerrassa majailen kunnes saan oman kämpän hoidettua.

Väliaikainen asumukseni on hulppea. Kahden makuuhuoneen, olohuoneen, kylpyhuoneen ja keittiön tyylikäs kompleksi on käytännössä kokonaan omassa käytössäni. Ensimmäisenä iltana alakertaa jakoi lomaansa lopetteleva, Bangkokista käsin toimivassa ihmisoikeusjärjestö Freedom Housessa töitä nettisensuurin tarkkailun parissa tekevä japanilainen tyttö. Selvisi, että Thaimaan kuningasperheestä vitsien murjominen Facebookissa voi johtaa muutaman vuoden tuumailutaukoon thai-vankilassa.

Tiistaina lähdin tekemään turistikierrosta Nalyn minulle järjestämän tuktuk-kuskin kanssa. Sok Kheang puhui todella hyvää englantia ja tulen luultavasti jatkossa järjestelemään asioitani tämän paikallistuntemusta apuna käyttäen. Tuol Slengin kansanmurhamuseon vieläkin veritahraisia lattioita ihmeteltyäni luulisi ruokahalun olevan mennyttä loppupäiväksi, mutta visiitin jälkeen syöty khmer erikoisuus: kala-amok, räjäytti tajunnan. Kaikki täällä tähän asti vastaan tullut ruoka on ollut todella hyvää, siirrytään niihin linnunsikiöihin sitten vähän myöhemmin.

Keskiviikkona kävin aamusta katsomassa kämppää samaisen Tuol Slengin museon vierestä. Licadho Canadassa työskentelevän irlantilaisen kamputsea-konkari Ruthin kämppis oli lähdössä 23. päivä. Kotoisan oloinen puutalo 2 kerroksessa, hyvä sijainti, halpa, huonekalut valmiina ja mukavan tuntuinen kämppis, myyty! Muutto omaan kotiin siis kohta edessä.

Kämppäesittelyn jälkeen lähdin Licadhon toimistolle jossa tutustuin esimieheeni, 45-vuotiaaseen Socheattiin sekä myöhemmin lounaalla muihin lasten oikeuksien yksikön työntekijöihin. Yhteinen kieli jäi osan kanssa puuttumaan, mutta paikkasin tilannetta hymyilemällä ja heiluttelemalla käsiäni. Lounaan jälkeen vierailin vielä  Socheatin kotona, jossa tämä toimii neljän lapsen perheen päänä ja vaimo sekä isoäiti pitävät pientä sekatavarakauppaa alakerrassa.

Illalla lähdin tapaamaan suomalaiskontaktia, jonka yhteystiedot olin saanut yliopistolta oppiaineeni työharjoitteluista vastaavan professorin kanssa jutustellessani. Kuullessaan että olin menossa tekemään harjoitteluani Kambodzhaan, professori Hannu Nieminen innostui ja antoi Punaisessa Ristissä työskentelevän ystävänsä, Leena Kämäräisen yhteystiedot jolle lähetin sähköpostia Kambodzhaan saapuessani. Leenan avulla selvisi, että presidentinvaaleissa äänestäminen ei sittenkään jää väliin. Lähin Suomen suurlähetystö sijaitsee Bangkokissa, mutta suurlähetystön porukka järjestää torstaina Kambodzhan suomalaisille mahdollisuuden äänestää Ruotsin suurlähetystön tiloissa. Suomalaisia tästäkin kaupungista löytyy noin kolmisenkymmentä, joista osan näen tänään äänestämisen jälkeen vaalidrinkeillä.

Viihdyn täällä todella hyvin. Elämä tuntuu ainakin tässä vaiheessa enemmän elokuvalta kuin todellisuudelta. Minne tahansa kaupungilla kulkiessa katsookin, pyörii pään sisällä jatkuva ”whoaa!” kela. Ymmärrän myös jos kaikki eivät välittömästi rakastu Phnom Pehniin. Esimerkiksi jos jo Helsingin keskustan romanikerjäläiset nostavat verenpainetta, kannattaa Kambodzha ehkä jättää väliin. Elämän rosoinen puoli pyörii täällä sankoin joukoin kaupungilla, miinan silpomana lippalakki kädessä.

Työt alkavat vasta viikon päästä. Aikaa on siis pienelle lomailulle. Pikkusiskoni poikaystävineen seikkailee tällä hetkellä Kaakkois-Aasiassa ja sovimme tärskyt Phnom Pehniin viikonlopuksi. Täältä olisi tarkoitus lähteä yhdessä ihmettelemään provinsseja.

Avainsanoina , | 9 kommenttia | Julkaistu: | Kirjoittanut: admin

Haaveena taiteilijakylä 11.1.2012

 

Bolivialaisen Compa-järjestön perustajan Ivan Nogalesin jokainen unelma on aina ollut edellistä suurempi ja kunnianhimoisempi. Compa-järjestö sai alkunsa 22 vuotta sitten, kun nuori sosiologi alkoi tehdä teatteria katulasten kanssa. Vaikka moni piti Ivania hulluna, hän itse jaksoi uskoa unelmaansa. Nyt Compan neljässä talossa ympäri El Altoa ohjataan useita erilaisia taidetyöpajoja lukuisille nuorille. Nuoria kannustetaan näin löytämään oma polkunsa ja kulkemaan omaa tietään rohkeasti.

Uhrauksia Äiti Maalle

Ivanin seuraava unelma on taiteilijakylän perustaminen Bolivian Yungas-alueelle, joka on Andien vuoristoalueen ja viidakon väliin sijoittuva vyöhyke. Ilmasto on miellyttävän lämmintä ja luonto rehevää – ja viidakon pahimmat ötökät puuttuvat.

Kun lähdemme parin tunnin ajomatkalle La Pazista Coroicoon, pysähdymme tien korkeimmalla kohdalla ennen kuin aloitamme mutkaisen matkan 2,5 kilometriä alemmas. On aika tehdä rituaali, uhraus Äiti Maalle, Pachamamalle. Jokainen pirskottelee vuorollaan alkoholia maahan ja piilottaa kolme kokalehteä kiven alle. Näin pyydetään Äiti Maalta suojelusta vaaralliselle automatkalle. Boliviassa vanha intiaaniuskonto elää yhä voimakkaana ja Äiti Maalle tehdään usein erilaisia uhrauksia. Myös nuoret uskovat vanhoihin rituaaleihin. Täällä katolilaisuus ja vanhat uskomukset kietoutuvat toisiinsa ja elävät sulassa sovussa. Neitsyt Maria ja Äiti Maa ovat yhtä ja samaa.

 

Viikonlopun suunnitelmamme on ajaa paikkaan, johon taiteilijakylän on tarkoitus nousta. Kylälle on jo katsottu sopiva paikka ja ensimmäisen talon perustuksia on aloitettu rakentaa. Tosin sadekausi on nyt ovella ja töiden jatkaminen joutuu odottamaan muutaman kuukauden.

– Haluamme luoda sellaisen paikan, jossa voimme elää niin kuin olemme aina unelmoineet. Rakennamme tänne oman mikroyhteiskunnan, jossa meidän ei tarvitse neuvotella kenenkään kanssa, Ivan kertoo.

– Elämä kylässä tulee olemaan yhteisöllistä, eräänlaista sosialismia. Jokainen tulee osallistumaan työntekoon.

Ajatuksena on, että kuka tahansa kiinnostunut voi ottaa Compaan yhteyttä ja tulla asumaan taiteilijakylään muutamaksi viikoksi tai kuukaudeksi. Ainoastaan fasistisia tai kolonialistisia ajatuksia kylässä ei hyväksytä.

– Esimerkiksi elokuva-alan ihmiset voivat tulla pitämään elokuvatyöpajaa, mutta heidän tulee myös osallistua kylän rakentamiseen kuten maalaustöihin tai puutöihin.

Helppo ei ole mielenkiintoista

Saavumme joen yli kulkevalle sillalle, joka on jostain syystä suljettu. Autot ovat jääneet jumiin tielle ja osa matkustajista näyttää jatkavan matkaa jalan. Pysähdymme pohtimaan, mitä teemme. Pääsy taiteilijakylään on nyt mahdotonta. Boliviassa tällaisista pikkujutuista ei hermostuta, vaan tehdään uusi suunnitelma. Päätämme viettää viikonlopun läheisessä kylässä.

 

Matkalla pysähdymme kauniille näköalapaikalle ja Ivan näyttää, mihin kylän on tarkoitus tulla. Maisema on henkeäsalpaavan kaunis. Ehkä jo tänä vuonna kaksi ensimmäistä taloa saadaan valmiiksi ja ensimmäiset ihmiset voivat muuttaa asumaan kylään ja jatkaa työtä. Rahaa projektiin ei ole paljoa, mutta unelma elää.

 

Ivan kertoo, että tänä vuonna he tekevät teatteriesityksen alueen historiasta ja sitä esitetään paikallisille asukkaille lähiympäristössä. Näin compalaiset saavat yhteyden ympäröivään yhteisöön ja yhteisö tutustuu uusiin tulokkaisiin. Näillä alueilla asuu paljon bolivialaisia, joiden juuret ulottuvat Afrikkaan.

Käytännön asioissa on vielä paljon pohdittavaa, kuten omaisuuden hallinta ja kylän tulot. Ivan ei halua, että kylästä tulee hotellialue.

– Keskustelemme paljon nuorten kanssa näistä asioista. Tulemme omistamaan kylän kollektiivisesti. Olemme tutkineet esimerkiksi Kööpenhaminan Kristianiaa ja sitä, miten omistus on siellä järjestetty.

– Kylän idea elää ja muuttuu koko ajan. Kaikki vaihtoehtoiset ideat ovat tervetulleita. Haluamme jatkuvaa dialogia, Ivan sanoo.

– Se ei tule olemaan helppoa, mutta helppo ei ole mielenkiintoista. Jos haluaa helppoa elämää, voi mennä Disneylandiin. Kylä tulee olemaan monen ihmisen unelma. Kun on osallistunut itse unelmansa rakentamiseen, se on silloin sinun oma unelmasi.

 

Teksti ja kuvat Minna

Avainsanoina | Jätä kommentti | Julkaistu: | Kirjoittanut: admin

Mosambikista kuuluu pian uutta… 9.1.2012

 

Taksvärkin vapaaehtoinen aloittaa työskentelyn Mosambikissa kumppanijärjestössämme ASSCODECHAssa vuoden 2012 alkupuolella. Samalla hän aloittaa blogin pitämisen tällä sivulla.

 

Avainsanoina | Jätä kommentti | Julkaistu: | Kirjoittanut: admin

Seinä 19.12.2011

”Tahtoisin maalata piirustussalin seinän lasten kanssa.”

”Hieno idea! Kerro vain, mitä tarvikkeita tarvitset.”

Tein listan tarvikkeista, ne käytiin ostamassa samalla viikolla, ja sitten vain maalaamaan.

Joskus ideat menevät näin helposti läpi bolivialaisessa Compa-järjestössä. Se onkin sitten toinen juttu, millainen kaaos seinänmaalausprojekti oli käytännössä. Mutta kaikilla oli hauskaa.

Seinää maalatessa saavat myös kädet väriä.

Tästä bolivialaisesta järjestöstä puuttuu byrokratia ja se on ilahduttavaa. Ideat voivat sinkoilla vapaasti ja useimmiten reaktio on juuri tämä: ”¡Que lindo!”

Mutta kolikolla on kääntöpuolensa.

Asioista innostutaan helposti, mutta aivan yhtä helposti innostus lopahtaa. Keskeneräisiä tai vasemmalla kädellä hutaistuja projekteja näkee aika tavalla. Yritän taistella sitä vastaan, etten itse ala käyttäytymään samalla tavalla.

Suurin asioita vaikeuttava tekijä on eri maailmoista olevat aikakäsitykset. Mitä tarkoittaa bolivialainen 15-minuuttinen? Tai mitä tarkoittaa, kun bolivialainen sanoo ”kello 9, tasan”? Kuuden kuukauden jälkeenkään en osaa vastata näihin kysymyksiin.

Suomalainen uskoo aikatauluihin. Kun esimerkiksi ohjelmalehtisessä lukee, että elokuva alkaa kello 16, sitä helposti kuvittelee, että näin asia myös on. Kuukausien Boliviassa oleskelun jälkeen luulen jo oppineeni ja menen paikalle puoli tuntia myöhässä. Tässä vaiheessa salissa etsitään johtoa, jolla yhdistetään dvd-soitin televisioon. Olisi pitänyt olla tunti myöhässä. En ole vielä oppinut tarpeeksi.

Tai kuinka on mahdollista, että yhtä aikaa järjestetään kaksi eri elokuvafestivaalia? Menen mielestäni katsomaan latinalaisen Amerikan työväenluokkaa käsittelevää elokuvaa, mutta yllätyksekseni salissa pyörii Eurooppaa käsitteleviä lyhytelokuvia. Näiden loputtua katsojilta tullaan kysymään, että mitä me haluaisimme nähdä ohjelmistosta, koska nyt ei enää ole aikaa näyttää kaikkea, mitä on luvattu.

Asioita ei täällä tehdä otsa rypyssä ja kuolemanvakavina. Ihmiset eivät kärsi deadlinestressistä ja aina on aikaa pysähtyä keskustelemaan muiden ihmisten kanssa. Arkisin on kolmen tunnin ruokatauko.

Mutta silti olisi joskus ihanaa nähdä jotain huolella viimeisteltyä, jotain tosissaan tehtyä ja tehokkaasti käytettyä potentiaalia. Missä on se tasapainoinen keskikohta näiden kahden maailman, kahden ääripään, välillä?

Nataly (edessä) maalaa seinää.

Oman kuvan maalaminen on tarkkaa puuhaa.

Seinämaalaus omakuvineen on melkein valmis.

 

Teksti ja kuvat Minna

Avainsanoina | Jätä kommentti | Julkaistu: | Kirjoittanut: admin

Millainen koira tämä on? 1.12.2011

 

Yksi haastavimmista asioista, jonka vapaaehtoinen kohtaa uuteen kulttuuriin tullessaan, on vieras kieli. Minä olin opiskellut espanjaa vain vuoden verran ennen vapaaehtoistyötäni Boliviassa. Jatkoin opiskeluani viikoittain yksityisopettajan kanssa, mutta parhaita opettajia olivat työpajojen lapset.

Työpajojen ohjaaminen sujui alusta saakka hyvin, koska lasten kanssa voi käyttää melko yksinkertaista kieltä. Mikä on sinun lempivärisi? Mistä eläimistä pidät? Ja lapset myös korjaavat puhujan virheitä luontevasti. He kyllä kertovat, jos eivät ymmärrä.

Uuden kielen oppiminen on mielenkiintoinen, haastava ja raivostuttava kokemus. Usein tuntuu, että oma kehitys junnaa paikallaan. Mutta sitten yhtäkkiä tapahtuu ihme, ja huomaa tehneensä valtavan loikkauksen eteenpäin. Pian tulee taas päivä, että ajattelee taantuneensa. Mitä ihmettä minun päässäni tapahtuu?

Toisinaan tuntuu, ettei minulla ole minkäänlaista kontrollia, mitä suustani tulee. Yritän sanoa ”ennen”, mutta sanon ”jälkeen”. Kaikki menee vinksin vonksin ja väärinpäin. Sanon juuri päinvastaisen asian, kuin mitä haluan sanoa.

Oma oppimisinto heilahtelee kuukausien aikana äärilaidasta toiseen. On jaksoja, jolloin ahmin kieltä: ostan paikallisen sanomalehden, kuuntelen radiosta uutisia, katson dvd-elokuvia espanjaksi dubattuina ja kuuntelen espanjankielistä musiikkia. Kun taas tulee päivä jolloin olen kurkkuani myöten täynnä koko kieltä. Ruotsalainen elokuva, Ismo Alankoa ja uutiset Hesarin nettisivuilta, kiitos!

Väsyneenä vieraan kielen puhuminen on todella turhauttavaa itselle, toisille ehkä hauskaa. Eräässä työpajassa lapset olivat piirtäneet eläimiä. Tehtävänä oli miettiä, mikä eläin haluaisin olla ja miksi. Pyrkimykseni oli jokaisessa työpajassa puhua lasten kanssa paljon heidän piirtämistään kuvista, jotta he oppisivat tarkastelemaan omia ja toisten tekemiä kuvia keskittyneesti ja pohtimaan ”mitä, miksi ja miten”. Christian-niminen poika piirsi komean käärmeen ja oli selkeästi pohtinut, millaisia ominaisuuksia tällä käärmeellä oli. Minä otin piirustuksen ja näytin sitä muille lapsille ja sanoin: ”Mitä mieltä te muut olette? Millainen koira tämä on?” Ja tässä vaiheessa olin sentään tehnyt töitä Boliviassa jo viisi kuukautta.

Ainakin lapsilla oli silloin hauskaa.

 

Teksti ja kuva Minna

Avainsanoina | Jätä kommentti | Julkaistu: | Kirjoittanut: admin