Taksvärkki-blogeja maailmalta

Sodasta palaa rikkinäisiä miehia. Jotkut hajalla fyysisesti, kaikki henkisesti. Vuosien kuolemanpelon ja tappamisen jälkeen takaisin kotikylään viljelemaan peltoa ja kasvattamaan lapsia. Business as usual, menneet on menneitä.

Mykkyys, väkivaltaisuus ja alkoholismi periytyvät käyttäytymismalleina traumatisoituneiden veteraanien lapsille ja siitä seuraaville polville. Lukemassani artikkelissa väitettiin toisen maailmansodan aikaisten traumojen jättämän jäljen näkyvän Suomen henkisessä ilmapiirissä vielä 2010 luvulla.

Jos neljäkymmentäluvun jättämät arvet eivät ole Suomessakaan täysin parantuneet, on Kambodzhassa lähihistorian tapahtumien jälki kuin ammottava kraatteri, josta kansakunta on vasta hetki sitten lähtenyt kiipeämään. Ihmisoikeusloukkauksien ja vääryyksien määrää on helpompi ymmärtää kun tajuaa sen, että maa on vastikään selviytynyt matkasta helvettiin ja takaisin.

Vuonna nolla

Maan historian synkin ajanjakso alkoi seitsemänkymmentäluvulla. Alkuun se oli Vietnamin sodan vaiettu sideshow, jossa Yhdysvallat tuki länsimyönteisen kenraali Lon Nolin vallankaappausta Phnom Penhissä,  ja pommitti siinä sivussa Kambodzhan maaseudun kuumaisemaksi. Salaisissa pommituksissa Kambodzhaan kylvettiin enemmän räjähteitä kuin Japaniin koko toisen maailmansodan aikana yhteensä, Hiroshima ja Nagasaki mukaan luettuna. Pienenä epäjärjestäytyneenä kapinallisryhmänä aloittaneiden kommunististen punakhmerien rivit kasvoivat samaa tahtia kuin katkeruus ja kostonhimo tuhotulla maaseudulla lisääntyi.

Viiden vuoden taistelun jälkeen punakhmerit valtasivat Phnom Penhin. Vuonna 1975 Kambodzhassa palattiin vuoteen nolla.

Aivoihin sattuu, kun yritän käsittää mielipuolista agraari-kommunistista tyranniaa, joka sulki koko valtion yhdeksi isoksi keskitysleiriksi kolmen vuoden ajaksi. Aivoihin sattuu vielä enemmän, kun ymmärtää kaikkien kohtaamieni keski-ikäisten khmerien käyneen tuon ajanjakson läpi kadottamatta kykyään hymyillä.

Alkuun tyhjennettiin kaupungit ja pakkosiirrettiin koko väestö maaseudulle kommuuneihin. Kaikki yksilöllisyyteen viittaava kiellettiin: uskonto, musiikki, televisio, teatteri, omat vaatteet. Mikään ei luo yhteenkuuluvuuden tunnetta kuin riisipellolla raataminen identtisissä mustissa pyjamissa. Rahan käyttö lopetettiin, koulut suljettiin ja tehtaat sekä pankit räjäytettiin. Ulkomaiset vaikutteet torjuttiin päättäväisesti pistämällä rajat kiinni ja varmemmaksi vakuudeksi teloittamalla jokainen vieraita kieliä osaava.

Kansanmurha

Pol Potin uudelleen muotoilemasta yhteiskuntarakenteesta seurasi nälänhätä. Väestökatoa pahennettiin laajamittaisilla puhdistuksilla. Tulilinjalla oli jokainen vähänkään koulutetumpi, etnisiin vähemmistöihin kuuluva, tai muuten vain epäilystä ideologisesta puhtaudestaan herättävä tapaus. Normaalisti yhteiskunnan hyvinvoinnin kannalta tärkeinä pidettyjä ammattiryhmiä, kuten lääkäreitä ja opettajia, ei uuteen Kamputsean demokraattiseen tasavaltaan tarvittu. Silmälasien käyttö riitti raskauttavaksi todisteeksi oppineisuudesta. Eipä siis ihme, että Pol Potin suureelliset, käsivoimin rakennetut patoprojektit eivät tahtoneet onnistua kun kaikki sellaisen rakentamisesta jotain tietävät löytyivät joukkohaudoista.

Johtavien punakhmerien vainoharhaisuuden syventyessä kuolemantuomioita sateli mielivaltaisesti. Jos syytä ei heti löydetty, se kidutettiin esille kämppäni vieressä sijaitsevassa Tuol Slengin vankilassa. Monikymmensivuiset tunnustukset olivat mielikuvituksellisia kertomuksia, joissa köyhät lukutaidottomat maanviljelijät tunnustavat toimineensa vuosikymmenia CIA:n agentteina, luultavasti ensimmäisen kerran kirjainyhdistelmästä “kuulusteluissa” kuultuaan . Tunnustuksen jälkeen homma hoidettiin loppuun kuoleman kentillä lapioilla ja kuokilla, ammusten säästämiseksi.

Hullunmyllyn ei voi sanoa loppuneen, mutta ainakin jonkinasteista rauhoittumista tapahtui Vietnamin vallatessa Kambodzhan vuonna 1978. Punakhmerit pakenivat viidakkoon ja jatkoivat sisällissotaa vaihtelevalla intensiteetilla aina vuoteen 1993 asti.

Arviot kuolonuhreista vaihtelevat 1 ja 3 miljoonan välillä. Tämä siis 7 miljoonaisesta väestöstä. Lukuja, joita voi tietäväisenä heitellä ilmoille vaikka kuinka usein ja silti olla onnellisesti käsittämättä tragedian mittasuhteita.

Pol Potin pitkä varjo

Nämä kokemukset ainakin osaltaan selittävät tilannetta täällä tänään. Osa kambodzhalaisista on jäänyt elämään maailmaan, jossa millään muulla kuin oman perheen selviytymisellä ei ole mitään väliä. Tämä siis jopa tapauksissa, joissa oma perhe löytyy yhteiskunnan huipulta ja selviytyminen tarkoittaa kalliin elämäntavan ylläpitämistä muiden kustannuksella, valtion rahoja kahmimalla tai suoranaisella ryöstämisellä. Vaikutusvaltainen eliitti ottaa vahvemman oikeudella sen, mikä sille kuuluu. Muut jäävät selviytymään parhaan kykynsa mukaan.

Täydelliseen yhteisöllisyyteen tähdännyt kommunistinen ihanneyhteiskunta onnistui tuhoamaan yhteisöllisyyden käsitteen täydellisesti.

Niin houkuttelevaa kuin se onkin, historiaa ei voi kuitenkaan syyttää ihan kaikesta. Esimerkiksi lasten huono kohtelu on osaltaan toki selitettävissä vanhemmilla, jotka ovat saaneet kasvatusoppinsa Pol Potin kuolemanleireillä, mutta Kambodzha ei ollut lintukoto ennen punakhmerejäkään. Kulttuuriin kuuluva vanhempien ehdoton kunnioittaminen ja lasten alisteinen asema tilanteessa kuin tilanteessa antaa lapsille itselleen vahan työkaluja käsitellä ja vastustaa heihin aikuisten taholta kohdistuvia vääryyksiä. Muun muassa näitä työkaluja LICADHOn ja Taksvärkin yhteinen projekti yrittää lapsille antaa, puuttuvan yhteisöllisyyden jälleenrakentamisen ohella.

Liikenneraportti

Puuduttavan historiakatsauksen loppukevennykseksi huomioita liikenteestä mopon selässä:
1)    Isoilla mustilla Lexuksilla on etuajo-oikeus tilanteessa kuin tilanteessa. Aina
2)    Liikennevaloihin ei voi luottaa.
3)    Vilkkuja on kiva valkytella. Se ei tosin kerro mitään siitä, mihin kulloinkin ollaan kääntymässä.
4)    Ryhmittyminen käännyttäessä tapahtuu vastaantulevien kaistan kautta. Vastaantulevaa liikennettä väistellen luikerrellaan pikkuhiljaa takaisin omalle kaistalle.

Mistä täällä moottoreilla pyörivässä anarkistisessa karnevaalissa sitten jaetaan sakkoja?  No, valot päällä ajamisesta tietenkin! Phnom Penhin poliisivoimat ovat huolellisen tarkastelun jälkeen päättäneet, että valojen käyttäminen päivällä ajettaessa on tämän sirkuksen suurin uhka liikenneturvallisuudelle ja keskittyvät tienvarrella päivystäessään napsimaan dollareita laista tietämättömiltä turisteilta .

Muuten liikenteessä sukkulointi sujuu jouhevammin kuin ensinäkymältä vaikuttaisi. Kaikessa hulluudessa on oma kiero logiikkansa. Toivotaan että sekoilu ei jäsähdä selkäytimeen ja kykenen vuoden jälkeen vielä joskus toimimaan liikenteessä, jossa punaisiin valoihin ihan oikeasti pysähdytään.

Kaksi päivää toimistoa tällä viikolla. Niiden aikana luonnostelin hanketiedotusta varten muistion, jossa on omasta mielestäni paljonkin järkeä. Nähtäväksi jää, mikä on työsähköpostissa maanantaina odottava vastaanotto, mutta ainakin inspiraatio kupli, jääkahvia kului ja näppäimistö paukkui.

Keskiviikkona lasten- ja naisten oikeuksien yksiköt pakkautuivat pakettiautoon ja suuntasivat Kampotiin. Tulkiksi lähti mukaan aiemmin CR (Children’s rights) yksikössä töissä ollut Norim, joka jätti päivätyöt Licadhossa lähdettyään Malesiaan opiskelemaan itseään maisteriksi. Retriitin ohjelmassa oli työasioiden läpikäynnin lisäksi yleistä turisteilua ja rentoutumista.

Aloitimme reissun tutkimalla samoja luolia, joissa olin pyörinyt pari viikkoa sitten omalla lomalla. Kivimuodostelmat alkavat tulla tutuiksi ja alan pikkuhiljaa pätevöityä turistioppaaksi. Kohta voin alkaa kilpailemaan 20 alakouluikäisen oppaan kanssa ja vetää luolissa omia kierroksiani.

Tutuilla linjoilla jatkettiin menemällä Rabbit Islandille. Suomesta kantautuneen vinkin perässä lähdin johdattamaan muutaman hyväuskoisen kollegan retkikuntaa saaren keskellä kohoavan kukkulan huipulle. Tuskaisen aluskasvillisuudessa tarpomisen jälkeen huipulla selvisi, ettei hylätyn bunkkerin raunioita ainakaan tältä vuorelta löydy. Pahus.

Eksymisteemaa jatkoimme lisäkseni ainoan ulkomaalaisvahvistuksen, naisten oikeuksien yksikössä työskentelevän britti-Lisan kanssa myöhemmin illalla. Lähdimme, muiden jo painuessa petiin, toteuttamaan länsimaisen rappeutuneita mielihalujamme ja käymään joen rannassa muutamalla oluella. Ensinnäkin jo joen löytäminen osoittautui yllättävän vaikeaksi. Takaisin guesthouselle löytäminen oli vielä haastavampaa. Kampotin kokoisessa kylässä tämä kertoo sen luokan suunnistuslahjattomuudesta, että oikeastaan olisi ehkä parempi olla huutelematta moisesta pitkin internettiä.

Torstaina tiimimme vietti päivän kauniissa jokimaisemissa Prek Thuoatissa. Aloitimme vanhan isosen sydäntä lämmittävillä tutustumis- ja jäänmurtamispörhellyksillä. Paikalle oli tullut myös Sihanoukvillen ja Siam Reapin toimipisteiden henkilökuntaa, joten tutustuttaminen tuli tarpeeseen.  Jatkoimme päivää erilaisilla, projektin viime vuotta läpikäyvillä workshopeilla. Mangoa mutustaessa ja palmun alla naureskellessa melkein pääsi unohtumaan miksi täällä varsinaisesti ollaan, mutta tarinat kiehuvalla vedellä poltetuista kotiapulaisista auttoivat palauttamaan nopeasti takaisin maan pinnalle.

Luonnehäiriöisten isäntien ja emäntien kotitalouksiin myydyt lapset ovat iso ongelma. Neljän seinän sisällä huonoissa oloissa pidetyistä kotiorjista on vaikea saada tietoa, lainsäädäntö ei pysy ongelman perässä ja tapaukset eivät rajoitu Kambodzhan rajojen sisälle. Varsinkin Malesia on kunnostautunut tarjoamalla Kambodzhan lapsille ja nuorille varsinaisia ”au pair vuosi helvetistä” kokemuksia.

Workshoppeja häiritsi paikalle ilmestynyt apinalauma, joka syöksyi innokkaasti eväidemme kimppuun. Yllättävä käänne ei sinänsä häirinnyt, ovathan apinat eläimistä jaloimpia. Lounastauon käytinkin melkein kokonaisuudessaan joen rantakivikolla istumiseen ja vastarannalla pelehtivien apinoiden ihasteluun.

Illallista söimme paikassa, jonne ei ikinä tulisi länsimaalaisessa seurueessa reissatessa löydettyä. Tiukkaa teki nytkin. Pääasiassa veden päälle rakennettujen talojen kalastajayhteisössä meidät soudettiin pieneen torppaan, joka toimi merellisenä ravintolana tarpeen niin vaatiessa. Odotellessamme ruoan valmistumista kalastajat toivat saalistaan suoraan kotikynnykselle emäntämme punnittavaksi. En uskalla edes arvailla kuinka paljon vastaava erilaisten rapujen, äyriäisten, hummereiden ja mustekalojen menu tulisi maksamaan ravintolassa Helsingissä. Paikassa maksettu 5 dollaria, eli hieman alle neljä euroa, lienee kaukana. Maha täynnä merenelävää kelpasi tarkkailla illan pimenemistä ja kuunnella kuinka kylää asuttavan Kambodzhan muslimivähemmistön, Chamien, rukouskutsut raikasivat.

Perjantaina vaihdoimme joenrantapaikkaa, uuden kiinalaisvalmisteisen padon viereen Teak Chouyhun. Workshopeissa käytiin läpi tulevan vuoden suunnitelmia ja tapahtumia, joita yksikkö on järjestämässä. Suunnitelmissa oltiin päästy kesäkuun 12. järjestettävää lapsityön vastaisen päivän aktiviteettien valmisteluun, kun minulle tuli tulkkini kanssa lähtö. Viisumiasioiden hoitaminen lauantaina ja tulkin henkilökohtaiset aikataulut vaativat ennenaikaista paluuta Phnom Penhiin. Muu seurue palailisi vasta lauantaina.

Perjantai-illaksi Phnom Penhiin palaaminen ei harmittanut. Vilkkaassa yöelämässä törmäsin jälleen mielenkiintoisiin tuttavuuksiin, punakhmerien hirmuhallinnon aikaisia tapahtumia läpikäyvässä YK:n  erityistuomioistuimessa toimivasta skottijuristista Aalto-yliopiston nuorisotaloprojektissa  työskenteleviin suomalaisiin arkkitehtiopiskelijoihin.

Elämä on jännittävää.