Taksvarkki.fi : blogi

Jäähyväiset Compalle!

Fri, 27 Aug 2010 03:16:47 +0300

Potosin riemukkaan reissun jälkeen aikamme Compassa kävi vähiin. Viimeisen parin viikon aikana yritimme saada mahdollisimman monta aloittamaamme asiaa loppuun tai ainakin jonkinlaiseen päätökseen. Joistakin unelmista piti luopua jo aikaisemmin matkan varrella, puolessa vuodessa ei vain ehdi aivan kaikkea. Compa on ollut hieno työpaikka meille vapaaehtoisille. Olemme päässeet toteuttaman ideoitamme ja suunnitelmiamme vapaasti, toki keskuksen ehdoilla ja hengessä. Avointa ja innostunutta ilmapiiriä oppii arvostamaan kokoajan enemmän.

Viimeisten viikkojen aikana jäähyväisten ja loppuselvitysten lomassa pidimme viimeiset teatterityöpajat sirkusryhmäläisille sekä Fulanitos porukalle, saattelimme roikkumaan jääneitä fotonovela-tarinoita loppuun ja löysimme sopivan vastuuhenkilön jatkamaan hanketta lähdettyämme.

Rakkaaksi käyneessä Casa Libertadissa, El Alton laitakaupungilla pidimme tiivistyvässä tahdissa viimeiset hahmotyöpajat innokkaille teatterin harrastajille. Porukan koko ja kokoonpano vaihteli harmillisten taukojen ja työpajan peruutusten tähden. Viimeisille viikoillemme sattui myös koululaisten talviloma, joka myös verotti työpajoihin osallistujien määrää. Viisi innokasta ja uskollista teatterikärpästä saapuvat kuitenkin viimeisille työpajakerroille lomasta huolimatta ja muutamassa tunnissa kehitimme heidän kanssaan esityksen El Alton asukkaista, Näin El Altossa. Näyttelijät loivat roolihahmonsa lähinnä fyysisiä piirteitä hakien ja lavalle syntyikin joukko traagisia ja toiveikkaita persoonia asehullusta poliisista ja lamaantuneesta prostituoidusta mehun myynnillä lääkäriopintojaan rahoittavaan nuorukaiseen saakka. Todellisia hahmoja El Alton kaduilta.

Viimeisenä perjantaina 9.7 järjestimme juhlat Casa Libertadissa kulttuuritalon nuorille, heidän vanhemmilleen sekä työntekijöille. Monet olivat vielä lomalla, mutta paikalle saapui mukava joukko lapsia, nuoria ja aikuisia. Ihastelimme porukalla Fotonovelan tuotoksia sekä Suomesta että Boliviasta. Antti soitti sahalla muutaman suomalaisen kappaleen ja tanssimme pari suomalaista tangoa, tosin tangojalat olivat hetkellisesti totaalisen hukassa, harjoituksen puutetta. Lähtöjuhlat kruunasi Näin El Altossa ensiesitys.

Samana päivänä olimme tarjonnet kahvia ja ruusuista suklaakakkua Compan päätalon ravintolassa työpajaohjaajille ja koko Compan henkilökunnalle. Ravintolaan pakkautui iloinen yli kolmekymmenpäinen puhelias seurue. Liikuttavia jäähyväispuheita ja kiitoksia säesti suuri nauru ja tieto siitä että on enemmän yhdistävää kuin erottavaa.

Teatro Tronon konkarit vetivät nuoremman näyttelijäkaartin kengät jalkaansa

Wed, 04 Aug 2010 19:45:05 +0300

Ihmisoikeuksista kertova näytelmä Si estuvieras en mis zapatos (Jos olisit kengissäni) matkusti viikon mittaiselle vierailulle vanhaan kaivoskaupunkiin Potosiin, joka oli espanjalaisten valta-aikaan yksi maailman rikkaimmista kaupungeista. Näytelmä esitettiin kahteen otteeseen, ensin kauniilla ja keskeisellä Casa de la Monedan sisäpihalla, ja myöhemmin erään koulun teatterisalissa. Potosin elävillä ja kapeilla kaduilla raikui esityksiä ennen ja muulloinkin pellehousuisten ja kasvomaalattujen nuorten taiteilijoiden rumpupaukuttelu, jolla tehtiin tiettäväksi että Teatro Trono on tullut kaupunkiin.

Teatro Trono koostuu Compan vanhemmista ja kokeneemmista teatterintekijöistä

Esitys oli alunperin nuorten compalaisten, Fulanitos-ryhmän luoma. Mutta muutamassa päivässä se taipui itsevarmojen ja taitavien, maailmallakin kierrelleiden teatro tronolaisten käsiin. Meillähän on teos jo valmiina, oli Compan johtaja Ivan Nogales lausahtanut kokouksessa noin viikkoa ennen lähtöä. Siitä pari päivää eteenpäin alettiin ihmetellä kuinka saataisiin riittävästi näyttelijöitä kasaan esitystä varten. Lopulta harjoiteltiin, välillä hysteerisesti naureskellen, välillä tietämättöminä hapuillen.

Historiallisen Casa de la Monedan avaralle sisäpihalle oli yhteen reunaan levitetty punainen matto näyttämöksi, ja yleisön tuolirivit ulottuivat puoleen väliin pihaa. Väkeä saapui tuolien täydeltä ja reilusti ylikin. Esitystä seurattiin riemulla, ja vaikka ainoatakaan kertaa emme olleet ehtineet harjoitella koko näytelmää alusta loppuun, palaset asettuivat kohdalleen ja esitys saatiin kunnialla läpi. Lisäharjoittelu tosin ei olisi näytelmää pahentanut, sillä lopputulos oli luonnollisesti melkoisen hioutumaton. Toinen esitys koulun isossa näytelmäsalissa meni jo sulavammin, ja laaja joukko oppilaita tuli sydämellisesti kiittelemään ja suukottelemaan esityksen jälkeen. Jaoimme nimikirjoituksiakin kaikennäköisille kukkavihkoille ja korteille kuin kunnon julkimot ikään. Potosissa hyppäsimme ohjaajan roolista näyttämölle, Eeva erinäisissä gringo-rooleissa närkästyneenä naapuruston edustajana, rasistisena valkonaamana, turistina ja spreijattavana seinämänä, ja minä sahalla, djembellä ja hilavitkuttimilla näytelmää säestäen.

Entinen rahapaja Casa de la Moneda toimii nykyään museona

Juttelimme myöhemmin onnistumisista ja vaikeuksista. Esityksen sisällöstä ja ohjaamisesta eniten vastannut Ana halusi puhua siitä, kuinka mahdotonta on ohjata seitsemän diktaattorin joukkoa (muistankin erään koulu rehtorin puhelleen kerran samaan tapaan...). Tronolaiset olivat tosiaan valmistautuneet hyvin omaehtoisesti, kukin omalla tavallaan. Toiset keskittyneemmin, roolinsa luonnetta ajatuksella ja ruumiin liikkeillä haeskellen, toiset lavalle heittäytyen ja siellä sooloillen ja uskoen että aina jotain tapahtuu. Ja aina varmasti jotain tapahtui. Mutta Anan toivomukset ja huomiot menivät monissa tapauksissa ohi. Toiset kuuntelivat ja kehittyivät, toiset taas nyökkäilivät palautteelle mutta pian palasivat tekemään aivan kuten aiemminkin, elleivät sitten sattumalta keksineetkin jotain aivan uutta. Tässä ideoiden kukkatarhassa viidentoista näyttelijän roolit asettuivat puolta pienemmälle joukolle, ja sivutuotteena syntyi tupakkaa poltteleva koira ja eräs Hamelnin pillipiipari, muun muassa.

Tronon värikästä ja eloisaa nuorten joukkoa ei työteliäisyydestä ainakaan voi moittia. Aamulla aikaisin herättiin vetämään työpajoja Potosin nuorille, ja joka iltapäivä oli joko rummutusta tai näytelmäpätkiä kaduilla tai varsinainen esitys. Muutaman päivän työpajoista syntyi koululaisten käsissä, tronolaisten avustuksella viehättävä näytelmä, joka näytettiin koulussa Tronon esitystä edeltäen. Mutta vapaa-ajasta ehdimme nauttia myös. Kahteen otteeseen kävimme kaupungin lähellä kuumilla altailla tuntikausia peuhaamassa, kilpauimassa, hyppimässä, ja saimme mehevän vesipallo-ottelunkin aikaan!

Koulujenväliset teatterifestivaalit Huanuninissa

Thu, 01 Jul 2010 02:51:25 +0300

Sveitsiläinen AOS-järjestö oli näyttänyt viimein vihreää valoa Compalta tilaamalleen esitykselle ja ihmisoikeuksista kertova näytelmä Sí estuvieras en mis zapatos (Jos olisit kengissäni) oli valmis kohtaamaan yleisönsä. Meidät oli kutsuttu esiintymään Huanunin kaivoskaupungissa ensimmäistä kertaa järjestettäville teatterifestivaaleille. AOS järjesti festivaalit Compan avustuksella. Festivaaleille osallistui muutamia colegioita (eli lukioita) Huanunin lähistöltä, jotka olivat valmistaneet omat, ihmisoikeuksia käsittelevät esityksensä ja Fulanitosten esitys oli pyydetty mukaan erityisnumerona.

Kokoonnuimme perjantaina 18.6 aamulla varhain Compan Ciudad Satelitessa (Satelliittien kaupungissa) sijaitsevan kulttuuritalon eteen. Yllättävän moni Fulanitos-teatteriryhmän nuori pääsi paikalle kello kuudelta ja loputkin saapuivat vain kohtuullisesti myöhässä. Tiesimme, että kolme yliopistossa opiskelevaa ryhmän jäsentä ei pääse matkalle mukaan tenttien estämänä. Edellisenä iltana oli harjoiteltu esitystä ilman puuttuvia näyttelijöitä ja moni oli saanut runsaasti lisää näyteltävää. Aamun ikävä yllätys oli, että erään näyttelijän äiti oli edellisenä iltana kieltänyt lukioikäistä tytärtään jyrkästi lähtemästä reissuun. Anais on kuulemma jäänyt jälkeen matematiikassa, eikä voi olla päivääkään poissa koulusta. Eikun jakamaan rooleja jälleen uudelleen aamutokkurassa.

Olemme muutamia kertoja joutuneet törmäämään vanhempien epäileväisiin asenteisiin. Bolivian kaltaisessa köyhässä maassa vanhemmille on erityisen tärkeää, että lapset menestyvät koulussa, jotta heitä odottaisi valoisampi tulevaisuus. Joidenkin vanhempien mielestä taideharrastukset vievät aikaa opiskelulta. Meidän kokemuksemme ja näkemyksemme mukaan se, että nuorilla on muutakin innostavaa tekemistä kuin koulu ja kavereiden kanssa hengailu antaa opiskeluihinkin lisää puhtia. Compan nuorista kasvaa aktiivisia, rohkeita ja toisensa huomioon ottavia bolivialaisia, jotka uskovat vaikutusmahdollisuuksiinsa.

Matkustimme linja-autossa torkkuen ja uusia repliikkejä kerraten nelisen tuntia Oruron kaupunkiin ja aamiaisen jälkeen jatkoimme minibussilla Huanuniin. Unelias pikkukaupunki heräsi vähitellen eloon ja romanttisesti ränsistyneeseen elokuvateatteriin kerääntyi pikkuhiljaa yleisöä. Ehdimme harjoitella esityksen kriittiset kohtaukset pikaisesti läpi ennen kuin sali täyttyi lukiolaisista ja uteliaista kaupunkilaisista.

Kolme koulua esittävät väkivaltaa, alkoholia, raiskauksia ja etnistä syrjintää käsittelevät näytelmänsä ennen Compaa. Levoton yleisö pulisi, puhui kännyköihin, vaelteli salissa ja puhkesi väkivaltaa tai seksiä nähdessään valtaisaan nauruun. Esitykset olivat rytmiltään laahaavia, näyttelijät näyttelivät vain toisilleen ja repliikeistä ei tahtonut saada tolkkua, mutta käsittelevät selvästi nuorille tärkeitä teemoja. Taattua koulunäytelmälaatua siis.

Jännitimme yhdessä Compan näyttelijöiden kanssa, että mitenköhän monisatapäisen holtittoman ja pitkän iltapäivän väsyttämän yleisön saa hiljenemään. Paineita lisäsi järjestäjien hehkutus festivaalien kutsuvieraista, Compan suurista taiteilijoista!

Esitys lähti vauhdikkaasti käyntiin ja musiikki, rytmikkäästi liukuvat kohtaukset ja omaperäinen mukaansatempaava tyylilaji hiljensivät katsojat. Haasteellinen yleisö seurasi esitystä intensiivisesti, nauroi ja eli mukana. AOS:n edustajien epäilykset siitä, että nuoret katsojat eivät ymmärrä symboleja ja värikästä teatterikieltä osoittautuivat turhiksi. Esityksen jälkeen lähdimme kiitosten saattelemana pitkälle paluumatkalle. Alkumatkasta bussissa raikasi laulu, mutta loppua kohti koko joukko torkahteli tyytyväisenä.

Kuinka syntyy näytelmä ihmisoikeuksista kahdessa viikossa

Mon, 14 Jun 2010 03:21:36 +0300

Bolivialainen teatteri ja tapa tehdä teatteria eroaa monin tavoin siitä mihin Suomessa teatteria tekevinä ja teatterista nauttivina olemme tottuneet. La Pazissa toimiva nuorten, ihmisoikeuksien ja työolojen kohentamisen parissa työskentelevä sveitsiläinen järjestö AOS tilasi Compalta ihmisoikeuksia käsittelevän näytelmän. Compalta toivottiin nuorten itsensä tekemää näytelmää, jota voitaisiin sitten esittää kouluissa toisille nuorille. Compan nuorista näyttelijöistä koostuva ryhmä Fulanitos tarttui haasteeseen. Mutta tuotteliaan ja kiireisen syksyn (eli Suomen kevään) hulinassa näytelmän ensimmäiset harjoitukset pidettiin vasta kahta viikkoa ennen sovittua aikarajaa, jolloin järjestön edustajat tulivat katsomaan esityksen.

Harjoituksia pidettiin koulujen jälkeen joka päivä kolmesta ilta kahdeksaan, ja harjoituksiin saapuminen oli tietenkin erinomaisen bolivialaista. Joka ainoa ilta toistettiin että seuraavana päivänä on tultava kolmelta tasan, ja joka ainoa päivä noin viidentoista hengen ryhmästä valui nuorukaisia paikalle puoli neljästä eteenpäin, kunnes viiteen mennessä melkein kaikki olivat paikalla. Usein yksi tai kaksi jäi kokonaan tulematta, mutta näissä tapauksissa asiasta osattiin usein ilmoittaa etukäteen.

Harjoittelu alkoi siitä, että ohjaaja Ana tiukkasi 15-20-vuotiailta nuorilta, mitä ovat ihmisoikeudet. Ne harvat jotka uskalsivat vastata, eivät saaneet mutinaa kummempaa ulos suupielistään. Ana löi paperimonisteen kullekin käteen ja sanoi että seuraavana päivänä palataan asiaan. Ja seuraavana päivänä luimme monistetta kohta kohdalta, kuten oikeudesta ihmisarvoiseen elämään, kasvatukseen ja koulutukseen, oikeudesta osallistua yhteiskuntaan sekä oikeudesta olla eri mieltä. Ja Ana pani nuoret keskustelemaan ja nyt heillä oli paljon sanottavaa.

Seuraavaksi improvisoimme lyhyitä esityksiä pienissä ryhmissä, ja kukin sai valita yhden oikeuden aiheekseen. Näistä jäi ideoita ja jopa kokonaisia kohtauksia lopulliseen näytelmään. Tämän jälkeen kehittelimme ringissä tarinoita. Auttamaan tullut Compan johtaja ja Anan mies Ivan heitti ilmaan pieniä ideapätkiä, kuten kuvauksen mikrobussissa rahastavasta pikkupojasta, joka ei millään saa pidettyä silmiään auki, kunnes joutuu havahtumaan siihen, että rahaa on tullut joltakin maksuksi liian vähän. Ja poika joutuukin keskelle kiistaa. Nämä tarinat kasvoivat ja haarautuivat nuorten käsissä yhden halukkaan puhuessa vuorollaan, ja välillä aloitimme uudesta siemenestä.

Jakauduimme taas ryhmiin, ja syntyneistä ideoista kukin ryhmä valmisteli ehdotuksen näytelmän rungoksi. Ehdotelmien jälkeen teimme samoissa ryhmissä uuden ehdotelman, mutta nyt tarkoituksena oli varastaa toisilta parhailta tuntuvat ideat. Jo seuravana päivänä meillä oli idea kasassa, joka nopeasti kehittyi ja kasvoi näytelmän rungoksi.

Ensimmäisinä harjoituspäivinä tuntui tuon tuostakin, ettei juuri mitään tapahtunut. Hinkkasimme kahta ensimmäistä kohtausta yhä uudelleen ja uudelleen, ja tunnelma vaihteli sekavasta tylsään. Näyttelijät puuhasivat omiaan vuoroin hermostuneina ja vuoroin iloisina ja aina puuttui jotain, joko olennaista rekvisiittaa, harjoitustila, näyttelijöitä tai sitten Ana. Meitä oli Anan lisäksi kolme muuta, minä, Eeva ja tanskalainen vapaaehtoistyöntekijä Thea, jotka työstimme näytelmää, ohjasimme kohtauksia ja kehittelimme ideoita. Alkuun tämä oli hieman sekavaa sekä meille että näyttelijöille, mutta työn tohinan keskellä toimenkuvamme asettuivat ilman suurempaa päänvaivaa.

Parin ensimmäisen päivän jälkeen Ana alkoi tuoda mukanaan harjoituksiin pitkiä pätkiä näytelmän käsikirjoitusta. Kahden lapsen imettävä äiti kirjoitteli näitä öisin. Näytelmä sai käsikirjoituksesta hyvää vauhtia, ja moni näyttelijä osasi improvisoida ja tuoda kohtauksiin omia ehdotuksiaan. Ideat löysivät kerta toisensa jälkeen lisää muotoa ja sulautuivat toisiinsa, ja jo ensimmäisen viikon jälkeen esitys alkoi näyttäytyä kokonaisuutena.

Näytelmä kertoo maalaisesta, joka saapuu poikansa kanssa kaupunkiin, ja yrittää huonolla menestyksellä löytää töitä. Hän joutuu palaamaan maalle, mutta jättää poikansa setänsä luokse kaupunkiin. Poika jää yksinäisenä ja tiedottomana aivan uuteen ympäristöön, mutta keksii, että panemalla jonkun toisen kengät jalkaansa, hän saa nähdä pätkiä tämän elämästä. Näytelmän nimeksi tuli Missä ovat minun kenkäni?

Symboliikka ja liikekieli ovat täällä aivan toisenlaisia kuin Suomessa. Symboleita ei pelätä, niiden ei tarvitse olla monimutkaisia ja oivaltavia. Päin vastoin, ne ovat häpeämättömän suoraviivaisia ja symboleja käytetään kaiken aikaa. Ne ovat luonnollinen osa teatterin kieltä, siinä missä keskustelu tai kävelykin. Samoin eleet ja liikkeet voivat olla näyttäviä, tanssinomaisia tai sirkusmaisia. Vauhtia ja värejä ei teatterista täällä puutu, ei ainakaan Compan seinien sisällä.

Näytelmän tilanneet järjestön kaksi työntekijää tulivat sovittuna päivänä katsomaan esitystä. He pitivät esityksestä, mutta kritisoitavaa oli myös. Toinen kommentoi korrektia kieltä käyttäen näytelmän länsinäkökulmaa eli La Pazin seudun korosteista asemaa näytelmässä. Hän tarkoitti, että kun näytelmän lopussa intiaanipoika panee maalaishatun päähänsä, ja näyttelijät ympärillä tekevät samoin, tämä ei kuvaakaan itsensä kohtaamista ja pojan identiteetin löytymistä, vaan sitä että kaikki haluavat olla intiaaneja ja maalla kaikki on paremmin. Toinen kritisoi, että teemoja oli liikaa, ja ehdotti että osan voisi jättää toiseen teokseen.

Näiden kritiikkien pohjalta alkoi yli kahden viikon uusi harjoitusjakso, jolla näytelmää oli tarkoitus kehittää edelleen. Jakson piti olla paljon lyhyempi, mutta tilaajat jättivät toistuvasti tulematta ja esitysaika siirtyi. Tämä näkyi myös harjoittelussa: miksi ja kenelle tässä ollaankaan tekemässä esitystä, oli enemmän tai vähemmän kaikille epäselvää. Harjoitteluilmapiiri oli puolittaista ja sekavaa, ja jouduimme myös miettimään uudelleen, millä tavoin vastuuta ja täsmällisyyttä tuleekaan nuorille opettaa.

Yksi näyttelijä jäi pois, kun ei viitsinytkään joka kerta tulla paikalle. Eräs toinen taas oli lähdössä perheensä kanssa matkalle kaksi päivää ennen ensi-iltaa, mutta pidimme lyhyen puhuttelun ryhmävastuusta suomalaisesta näkökulmasta, ja hän jättikin matkan väliin ja alkoi tulla harjoituksiin ensimmäisenä. Yhden näyttelijän täti kuoli ja hänen piti osallistua seuraavina päivinä täysipäiväisesti perheensä kanssa yhteiseen surutyöhön. Erään tytön äiti joutui sairaalaan ja tyttö kävi joka päivä sairaalassa vierailulla ja myöhästyi kroonisesti. Ja edes esityspäivänä alle ja yli kaksikymppiset näyttelijät eivät voineen jättää väliin perheen yhteistä lounashetkeä, muuten äiti suuttuu. Tässä kahden hyvin erilaisen ajattelutavan ja elämän realiteettien sokkelossa ei meille valjennut, millä mielellä olisi parasta ohjata nuorten asennetta. Mutta Bolivialaisella elämän- ja kohtalonuskolla jokainen rooli on paikattavissa ja yksi näyttelijä voi heittäytyä toisen rooliin viiden minuutin varoitusajalla.

Lopulta AOSin toinen työntekijöistä saapui uudemman kerran katsomaan esityksen. Harjoituksia tehdään ilman rekvisiittaa, usein myös pikakelauksella ilman kaikkia repliikkejä. Lisäksi harjoitellaan ja yksittäisiä kohtauksiakin parannellaan vielä viisi minuuttia ennen esitystä, joten se, millä energialla ja keskittymisellä näytelmään mennään, ja löytyykö kaikki rekvisiitta, on melko lailla arpapeliä. Tämä kerta meni hyvin, vaikka epätasaisesti, ja näytelmä oli myös muuttunut paljon selkeämmäksi. Katsomassa ollut järjestön odustaja oli onneksi samaa mieltä, ja tällä kertaa lähinnä vain kehui näytelmää. Perjantaina 18. kesäkuuta on tarkoitus ensimmäinen esitysmatka näytelmän kanssa.

Vappumarssilla

Fri, 14 May 2010 19:54:52 +0300

Boliviassa Vapunpäivänmarssi ei ole kokoon kuihtunut muisto menneiltä puoluepolitiikkaan sitoutuneilta aktivismin vuosilta. Suomessa nuoret ovat löytäneet uusia aktivismin ja vaikuttamisen muotoja ja osa on passivoitunut pelien, dvd-boxien ja loputtomien vaihtoehtojen äärelle. Vappumarssi vetää vain harvoja puoleensa, varsinkaan räntää pistelevänä hyisenä toukokuun alun päivänä. Ja vain harvat niistäkään, jotka aina ovat marssineet jaksavat enää kantaa banderollia. Meitä, kuten ainakin puolta maailmaa vaivaa salakavalasti tuhkapilven tavoin kaikkialle levittäytynyt epäusko omiin mahdollisuuksiimme ja haluumme vaikuttaa. Juuri nyt kun mahdollisuudet saattaisivat olla kaikkein suurimmat.

Bolivia on mielenosoitusten, katusulkujen ja lakkojen luvattu maa. Kansalaisaktivismi on kytenyt siirtomaavallan, diktatuurien ja vallankaappausten runtelemassa maassa kautta verisen historian. Bolivialaiset ovat järjestäytyneet lukemattomiin naapurustoyhdistyksiin, intiaaniliikkeisiin, ammattiyhdistyksiin ja muihin eri asioita ajaviin järjestöihin. Vaikka mielenosoituksia näkee La Pazin ja El Alton kaduilla lähes päivittäin, eivät ne ole muuttuneet rutiiniksi. Päättäjien on pakko kuunnella mielenosoitusten ääntä, sillä nuoressa demokratiassa kansalaiset ovat ärhäköitä vaihtamaan suuntaa ja äänestämään toisin. Mielenilmauksilla on ollut myös konkreettista vaikutusta Bolivian lähihistoriassa. Presidenttejä on syösty vallasta ja hallitus on saatu perumaan kaupat ylikansallisen vesiyhtiön kanssa, jonka seurauksena vedenhinta ei kohonnut tavallisten ihmisten saavuttamattomiin.

Myös puoluepoliittisesti sitoutumaton Kulttuurikeskus Compa kokee, että sillä on yhteiskunnallinen tehtävä ja merkittävä rooli viime vuosina Boliviaa ravistelleissa muutoksissa. Compa kokee tehtäväkseen sosiaalisen muutoksen kohti oikeudenmukaisempaa ja tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa. Sorretuille alkuperäiskansoille on raivattava lisää tilaa ja oikeuksia yhteiskunnassa, jokaisella on oikeus identiteettiin ja ylpeyteen omasta kulttuuristaan.

Compa osallistui satojen muiden järjestöjen, työpaikkojen ja organisaatioiden tavoin vapunpäivänä La Pazia halkovalla pääkadulla Pradolla järjestetylle marssille. Bolivialaiseen tapaan saavuimme San Franciscon kirkon edustalle siinä yhdeksän aikaan aamulla eikä kukaan tarkkaan tiennyt milloin marssi alkaa. Paikalla oli pari hassua punaista lippua ja mustanpuhuvia anarkisteja kyltteineen.

Compalaiset ehtivät vaihtaa värikkäät klovniasut päälle, harjoitella rummutusrytminsä kuntoon ja maskata naamansa ennen kuin paikalle alkoi valua lisää väkeä. Kun yhdentoista aikaan lähdimme marssimaan ja tanssimaan rummut kumisten, koko kaksisuuntainen Prado oli täyttynyt marssijoista.

Marssijoita mahtui joka lähtöön. Ammattiliitot ja kansalaisjärjestöt olivat laajasti edustettuina. Joillakin työpaikoilla, kuten valtion virastoissa on marssille pakko osallistua. Marssijoilla oli paljon asiaa ja vaatimuksia. Huudot oikeudenmukaisemman yhteiskunnan puolesta raikasivat ja nykyistä presidenttiä Evo Moralesia ja hallintoa sekä vastustettiin että kannatettiin. Marssimme yhdessä järjestön kanssa, joka vaalii Bolivian diktatuurien aikana kadonneiden ja murhattujen toverien muistoa. Myös Compan johtajan Ivan Nogalesin isä kuoli hallituksen väkivaltaisuuksien seurauksena vuonna 1970.

Marssille mahtui mukaan myös iloa ja riemua. Varmaankin kymmenentuhannen marssijan joukosta Compa erottui selvästi. Tarttuvat rumpurytmit, värikkäät vaatteet ja etenkin hullusti tanssivat valkonaamat saivat monen marssia seuranneen la pazilaisen naaman virneeseen ja kamarat sauhuamaan.

Bolivian vaaleissa kituu vain nukkuvien puolue

Fri, 16 Apr 2010 18:29:15 +0300

Perjantaina, 26 maaliskuuta El Alton valtiollisessa yliopistossa U.P.E.A:ssa järjestettiin tapahtuma, jossa koululaiset saivat esittää kysymyksiä tulevien pormestarinvaalien ehdokkaille. Lapsia tuli tilaisuuteen kymmeniä luokallisia, ja osa oli tullut kulttuurikeskus Compan kautta, joka oli yksi tapahtumanjärjestäjä. Ehdokkaita oli paikalla kaikenkaikkiaan neljä, kukin eri puolueesta.

Kysymyksiä oli lapsilla vuorellinen. Tilaisuuden alkaessa jutustelimme tutuiksi tulleiden lasten kanssa ja heillä kaikilla oli kysymykset valmiina ja naama virneessä. Tilaisuutta veti nuori nainen joka myös lämmitteli lapset parilla jättikokoiselle laumalle sopivalla leikillä. Hänen vierellään auttoi nuorten edustajana yläasteikäinen Ruben, jonka tunsimme työpajojen kautta. Ja heidän vierellään istuivat pormestariehdokkaat.

Aivan aluksi ehdokkaat haastettiin vetoomuksella, johon heidän tuli perehtyä ja allekirjoittaa. Vetoomus oli kouluissa yhdessä ja opettajien avustuksella laadittu, ja se käsitteli koulutusta, terveyttä, sosiaalisia kysymyksiä, luovuutta ja turvallisuutta. Tämän jälkeen halukkaat kysyjät muodostivat jonon pöydän luo.

Poliitikot olivat todellisia poliitikkoja, ja vastaukset kysymyksiin venyivät, ja samalla venyi lasten kysymysjono seinän vierustalla puoleenväliin salia. Vastauksissa käsiteltiin konkreettisia asioita, kuten uutta valtavaa eläintarhaa, kameravalvontaa El Alton kaduille tai alkoholikysymyksiä. Mutta usein vastaukset olivat selvyyden sijaan toisteisia, ja lapsimeri alkoi pitkän tilaisuuden loppupuolella lipsua hämmästyttävästä sopuisuudestaan. Kysymysten jono jouduttiin katkaisemaan, mutta pari kysymystä otettiin vielä korkeimmalle viittaavilta, ja compalainen Rebeca pääsi viimein esittämään omansa lasten kulttuurin kehittämisestä.

Toisenlaisissa tunnelmissa elettiin pienessä 2000 asukkaan vuoristokaupungissa Soratassa vaaliviikonloppuna. Pääsiäissunnuntaina 4.4 järjestettiin alueelliset vaalit, joissa bolivilaiset valitsivat kaupungeille pormestarit, maakunnille kuvernöörit sekä kunnanvaltuutettuja. Presidentti Evo Moralesin parlamentissa valtaapitävä puolue MAS jäi Soratassa vaaliviikonlopun huumassa vähemmälle huomiolle. Sen sijaan toinen intiaanien asiaan ajava puolue, MPS (Movimiento Por la Soberanía, Liike kohti itsemääräämisoikeutta), pääsi kannattajineen hämmästyttämään meitä. Pikkuista keskustoria kiersi 700 päinen kulkue, häntäänsä melkein törmäten. Rauhaisa marssijoukko soitti torvia ja rumpuja ja paukutteli ilmoille täällä niin suosittuja kovaäänisiä raketteja. Lopulta joukko ryhmittyi torin kulmaan MPS-rakennelman eteen vaalipuheita ja ohjelmia kuuntelemaan. Lopulta poliittiset puheet kääntyivät läpiyön jatkuneeksi yleiseksi ilotteluksi. Mietimme, mitkä tapahtumat Suomessa saavat vastaavan määrän marssijoita liikkeelle.

Torin vastakkaisella kulmalla oli oma kojunsa Evon MAS-puolueelle. Täällä seisoskeli kuulijoita vain pari kourallista. Puolueen suosion laskusta kertoi myös varsinainen vaalitulos, ja samalla kai jonkinlaisesta pettymyksestä valtapuolueelle asetettuihin odotuksiin. MAS menetti suuren osan pormestarinpaikoistaan. Vaaleissa valittiin yhdeksän kuvernööriä, ja näistä paikoista MAS sai kuitenkin pitää suurimman osan. Mutta Bolivian demokratiassa näyttää huipulla olevan tuulista. Politiikkaa seuraava kansa on marssiliipaisin herkässä, eikä jaksane katsella yhden ja saman puolueen hallitsemista kauaa.

Kulttuuriväsymystä

Thu, 25 Mar 2010 19:55:10 +0200

Niinhän se menee. Kuin suoraan oppikirjasta. Ensin kaikki uutta ja ihastuttavaa, ehkä kummallista, mutta jännittävällä tavalla.

Maailman korkeimmalla sijaitseva pääkaupunki La Paz on ihmeellinen kaupunki jyrkkine ja kapeine katuineen, kaikkialla parveilevine torimyyjineen ja kaupunkia suojelevalla otteella ympäröivine lumihuippuisine vuorineen. Lensimme keskellä pimeää yötä La Paziin. Ensimmäisenä aamuna herätessämme ryntäsin hotellin parvekkeelle, aurinko paistoi kirkkaana sokaisevan siniseltä taivaalta, vuoren rinteet täyttyivät taloista, alhaalla kaduille monikerroksisiin hameisiin ja knallihattuihin pukeutuneet intiaaninaiset kävivät kauppaa tekemillään käsitöillä. La Paz tuntui eksoottisimmalta ja jännittävimmältä kaupungilta missä olen koskaan vieraillut.

Bolivialaiset, ainakin kylmien ylänköjen asukkaat tuntuivat heti ensimmäisistä hetkistä alkaen ystävällisiltä ja suomalaiseen makuun sopivan pidättyväisiltä. Kukaan ei huutele kaduilla, ei roiku hihassa eikä kauppaa mitään, mutta apua ja neuvoja saa aina kysyessään. Ei mitään kliseiden lattarimeininkiä. Ulkomaalaisvihamielistä naamaa ei näytä kuin joskus satunnaiset päihtyneet hahmot kadunkulmissa. Bolivialaiset katsovat ensin, tutustuvat varovasti ja vasta sitten päästävät lähelleen. Ei pinnallisia, hampaat irvessä puristettuja kohteliaisuuksia, vaan aidonmakuista ystävällisyyttä.

Ensimmäisen ja toisenkin kuukauden jaksoimme ihastella hienosti kaiken hulinan ja kaaoksen keskellä toimivaa minibusseista ja kimppatakseista muodostuvaa julkista liikennettä. Busseilla ei ole numeroita vaan etuikkunassa on jonossa paikannimiä, joiden mukaan voi helposti suunnistaa ja hypätä oikean micron kyytiin. Yhteen minibussiin voi parhaimmillaan ahtautua 20 ihmistä nyssäköineen ja lapsineen, miten ekologista ja kätevää! Eikä aikatauluja tarvita, koska busseja kulkee kokoajan, puhumattakaan päätähuimaavasta 15 sentin hinnasta, jolla saa matkustaa vaikka miljoonakaupungin halki.

Mutta hunajaiset kuukaudet loppuvat ennemmin tai myöhemmin. Kirjoissa ja vapaaehtoisten koulutuksessa varoiteltiin parin kolmen kuukauden päässä piilevästä shokista: uutuuden viehätyksen katoamisesta ja totaalisesta kyllästymisestä vierauteen ja erilaisuuteen. Salakavalasti siinä kahden ja puolen kuukauden kohdilla havaitsin piilevää ärsyyntymistä. La Paz on upea, mutta välillä jyrkät rinteet ovat liian jyrkkiä. Ahtailla kaduilla ei ruuhkissa mahdu kävelemään, varsinkaan kun joka paikkaan tunkevat torimyyjät tukkivat vähäisetkin jalkakäytävät.

Miellyttävä pidättyväisyys muuttuu tympeydeksi, kun olet kysynyt viiteen kertaan neuvoa, miten päästä toiselle puolelle loputonta, keskeneräisten talojen El Altoa ja saanut viisi erilaista neuvoa, joista mikään ei tunnu johtavan haluttuun päämäärään. Minibussien verkosto ei ole aina niin selkeä ja toimiva, miltä alkuhuumassa vaikuttaa ja 20 ihmistä samassa microssa on joskus liikaa.

Osa neuvojista vetäytyy pelästyneinä välinpitämättömyyden naamion alle ja kieltäytyy huomaamasta kysyjää. Hassulla aksentilla ja outoja sanoja käyttävät valkonaamat pelottavat monia palveluammateissa työskenteleviä. On helpompi olla töykeä, kääntää selkänsä tai sulkea puhelin kuin yrittää kuunnella ja selvittää mistä on kyse.

Kun on ensin pari tuntia etsinyt tuloksetta keskusta, jossa on määrä pitää teatterityöpaja innokkaille lapsille ja seuraavana päivänä etsinyt yhtä huonolla menestyksellä Compan järjestämään kulttuurikatutapahtumaa jälleen eri puolella valtavaa kaupunkia, alkaa väsyä. Epämääräisillä ja usein paikkaansa pitämättömillä ohjeilla suunnistaminen tuntemattomassa kaupungissa ja kulttuurissa on rankempaan kuin itse työteko, ainakin jos lopultakaan ei löydä perille.

Ilmassa ei ole shokkia vaan kulttuuriväsymystä. Erilaisten käsitysten, tottumusten ja ajatustapojen keskellä tuntee itsensä välillä tyhmäksi ja avuttomaksi. En minä voi tietää miten täällä kysytään asioita ja keneltä.

Mutta väsymys helpottaa nukkumalla ja sulkemalla korvansa hetkeksi kaikelta uudelta ja vieraalta. Seuraavana aamuna aurinko paistaa taas kirkkaammin kuin missään ja uudet reitit ovat jälleen haasteita, eivät esteitä. Päivän pelastaa alati ystävällinen taksikuski Hugo, joka kärsivällisesti löytää perille syrjäisimpääkin kolkkaan ja samalla selvittää Bolivian koulutusjärjestelmää ja yhteiskuntaa. Mieltä ilahduttaa myös Compan epähierarkisuus ja asioiden mahdollisuus. Vastauksia saa, kunhan jaksaa kysyä ja sietää epävarmuutta.

Tarinoita etelästä ja pohjoisesta

Wed, 10 Mar 2010 17:49:23 +0200

Helmikuun lopulla pääsimme aloittamaan ensimmäisen oman työpajamme. Aloitus ei sujunut mutkitta. Kuun alkupuolella keskustelimme vapaaehtoisista vastaavaan Compan koordinaattorin kanssa mihin ryhdymme tutustumisen ja tarkkailun jälkeen. Meillä on riittänyt tekemistä ja työtä, muta kädet syyhysivät päästä aloittamaan itse suunnittelemamme työpaja. Koordinaattori innostui Fotonovela-ideastamme ja jo saman päivän viikoittaisessa koordinaatiokokouksessa hanke esiteltiin.

Cuentos del sur y del norte eli Tarinoita etelästä ja pohjoisesta -hanke sai innostuneen vastaanoton. Tarkoituksemme on tehdä bolivialaisten nuorten kanssa valokuvista ja kirjoituksista koostuvia tarinoita, joita voi vapaasti lukea verkossa. Suomalaiset nuoret toteuttavat kouluissa tarinoita samoista aiheista ja samalla metodilla. Tarinat käännetään suomeksi ja espanjaksi, joten nuoret voivat tarinoiden välityksellä vaihtaa kokemuksia ja ajatuksia siitä millaista elämä on toisella puolella maapalloa. Työpaja päätettiin aloittaa seuraavalla viikolla Compan uudessa toimintakeskuksessa, El Alton 4. alueella sijaitsevassa Villa Libertadissa. Ihailimme Compan dynaamista ja joustavaa rytmiä ja mietimme kuinkakohan kauan Suomen kouluissa kestää, että Fotonovela-hanke saadaan mahdutettua opetussuunnitelman rakoihin ja koulujen tiukasti aikataulutettuun todellisuuteen.

Seuraavalla viikolla juhlittiin karnevaaleja ja kansallisista vapaapäivistä johtuen pajan aloitusta piti lykätä. Aloituspäiväksi päätettiin 20.2, mutta edellisen iltana saimme puhelinsoiton Villa Libertaden vastaavalta, että tämä lauantai onkin huono, koska samaan aikaan on kolumbialaisten pyöräseikkailijoiden ja Compan järjestämä autoilun järjettömyydestä muistuttava pyöräretki El Altossa sekä erään Compan koordinaattorin häät. Osallistuimme huikean hienolle pyöräretkelle keskellä ruuhkaista kaupunkia ja siirsimme pajan aloitusta viikolla.

El Alton kaupunki levittäytyy laajoille ylätasangoille

Viimein helmikuun viimeisenä päivänä pääsimme aloittamaan työpajan. Saavuimme El Alton laitamilla sijaitsevaan Villa Libertadiin hieman myöhässä. Vaikka olimme vierailleet keskuksessa muutaman kerran, reitti läpi suuren ja samannäköisistä punatiilisistä taloista muodostuneen kaupungin oli meille vielä hieman epäselvä. Matka La Pazista kiiveten jyrkkiä vuorenrinteitä kimppataksilla El Altoon ja halki kaupungin syrjäisimpään kolkkaan saattaa kestää mitä vain tunnin ja kahden välillä, ruuhkista, juhlapäivistä ja muista satunnaisista tekijöistä riippuen.

Meitä oli odottamassa muutama nuori. Paikalle tippui vähitellen lisää Villa Libertaden lähellä asuvia 10-14-vuotiaita nuoria sekä Compan parikymppisiä bolivialaisia vapaaehtoisia, jotka itse vetävät työpajoja kouluissa sekä toimintakeskuksissa. Lopulta osallistujia oli yli kaksikymmentä, harvinaisuus 4. alueella. Yli puolet saapui paikalle vielä seuraavallakin kerralla.

Mielikuvituksellinen Villa Libertad

Tarkoituksemme oli jatkaa seuraavana keskiviikkona, mutta silloin koko Bolivian julkinen liikenne oli lakossa. Pääsimme El Altoon saakka laittoman kimppataksin kyydissä, mutta 4. alueelle oli mahdotonta jatkaa. Järjetön lakko, jossa kuljettajat vastustivat uuden hallituksen säätämää rangaistusta humalassa ajamisesta, onneksi loppui ja pääsimme jatkamaan pajaa lauantaina. Kuljettajatkin kuulemma olivat laista lopulta samaa mieltä. Helpottavaa kuulla, että humalaista kuskia sentään lain mukaan odottaa rangaistus.

Saimme nuorten kirjoituksissa palautetta, että puhettamme on välillä vaikeata ymmärtää. Kummallinen aksentti ja itse keksityt sanat voivat tehdä espanjastamme etenkin lapsille välillä siansaksaa. Ryhmäläiset ovat mahtavan kannustavia, emmekä lannistu. 10-23-vuiotiasta nuorista ja nuorista aikuisista koostuva ryhmä on haastava, mutta hedelmällinen. Vanhemmat voivat auttaa nuorempia ja vahan ujommat rohkaistuvat luovassa ilmapiirissä. Olemme harjoitelleet kuvaamista, tarinan hahmottelua ja kirjoittamista. Kahdella kerralla olemme päässeet hyvään vauhtiin ja ideoita alkaa syntyä. Nyt Suomen koululaiset ja opettajat tarinoiden kimppuun! Pääsemme pian kuulemaan millaista on elämä maailman toisella laidalla.

Kulttuurikeskuksen kaksi liikkuvaa osaa

Mon, 22 Feb 2010 10:24:04 +0200

Escuela móvil, liikkuva koulu, on liikkuessaan tiivis paketti puutauluja ja metalliputkia elämää nähneen pikkuauton katolla. Auto suuntaa kerran tai kahdesti arkipäivässä El Alton suuressa kaupungissa milloin minkäkin sopivaksi havaitun ja ennalta sovitun koulun tai keskuksen tai muun toimipaikan läheisyyteen, paikan missä lapsia on päivisin liikkeellä ja missä lapset voivat toviksi seisahtua oppitaulujen ja nuorten vapaaehtoisten opettajien pariin.

Torstaina 11.2 parkkeerasimme erään kristillisen keskuksen porttien eteen, ja kohta ensimmäiset uteliaat lapsenpäät töllöttivät portin aukoista. Nostimme puulevyt alas katolta, kiinnitimme putket katolle hitsattuun metallirakennelmaan, ja asettelimme levyt kiinni metallista muodostuneeseen kehikkoon. Koko auton ympäröi nyt puulevyjen kehä. Kehälle sai ruuvattua kiinni pikkuisia kuvia ja numeroita ja liikkuvia nuolia sisältäviä värikkäitä tauluja.

Lapset tulivat pian isolla joukolla auton luo ja napsimme heistä pienen ryhmän kullekin opettajalle. Loput keikkuivat keskuksen pihalle odottelemaan vuoroaan. Oppitaulujen luona mietimme mitä aisteja missäkin pikkukuvassa käytetään, mitä kaikkea eräässä valtavassa torikuvassa tapahtuu, tai mikä pallo- tai tähtimäärä on isompi tai pienempi ja lisäksi kirjoittelimme lyhyitä sanoja tai puuttuvia kirjaimia sanaristikoille ja laskimme laskutehtäviä. Lapset olivat kahdeksanvuotiaita tai nuorempia, kolmannella luokalla koulussa. Myöhemmin iltapäivällä he olivat menossa myös oikeaan kouluun El Altossa, kristillinen keskus tarjosi heille ennen sitä ruokaa ja turvaa temmeltää. Tunnin parin päästä pakkasimme koulun takaisin katolle ja huristelimme ruputeitä pitkin kulttuurikeskus Compaan.

Liikkuva koulu tarjoaa lapsille onnistumisen kokemuksia, vahvistaa itsetuntoa ja rohkaisee käymään myös oikeaa koulua

Teatro Camión, liikkuva teatteri, on jykevä kymmenenmetrinen rekka-auto jonka uumeniin mahtuu soittimia ja äänentoistolaitteita, pukuvarasto ja sermejä, rekvisiittaa, lavasteita ja lopulta kokonainen teatterillinen Teatro Tronon väkeä. Sunnuntaina 14.2 teatteri parkkeerattiin Compan uusimman ja Taksvärkin tuella rakennetun El Alton neljännen toimitalon edustalle pienen perunapellon reunalle, vaatimattomien ja matalien tiilitalojen keskuuteen. Trono oli käynyt vierailulla Cochabambassa ja muutamassa Bolivian pikkukaupungissa ja tämä oli kiertueen päätösesitys.

Rekan toinen sivu avautui paksujen metallitukien varaan ja tästä syntyi kookas näyttämö. Joukko pitelemättömiä ja värikkäitä tronolaisia lähti pellehousuissaan kiertämään köyhän naapuruston laakeita kiviteitä ja keräsi rytmikkäällä yhteisrummutuksellaan ja pillienvislauksellaan mukaansa muutaman pikkupojan yleisöksi. Myöhemmin yleisöä kertyi lisää peltokaistaleen reunamille, vaikka olikin karnevaaliajan kiihkeimpiä juhlapäiviä.

Esitys alkoi rummutuksella ja soitannalla, jonka jälkeen näyteltiin kiertuetta varten tehty Explicación de mi pais (Selityksiä maastani). Bolivian kansojen historiaa kuvitettiin jatkuvin liikkein ja tanssein, ja usein myös näyttäviä pukimia ja kankaita hulmahteli liikkeen muassa.

Esityksen jälkeen nähtiin Tronon perusohjelmistoon kuuluva, komediallisesti kuvitettu erään avioliiton tarina. Ja koko show päättyi vielä kunnon rummutukseen ja vislaukseen ja lavariemuun.
Teatteri on kiertänyt siellä täällä maailman kaupungeissa jo parikymmentä vuotta, Euroopassakin (tuossa Aasian mantereen läntisessä niemimaassa) se on käynyt muutaman kerran. Rekalla tehdään pitempiä kiertueita yleensä vuosittain. Lähikaupunkeja käydään tervehtimässä ja ajatuksia ja tietoutta vaihtamassa useammankin kerran vuodessa.

Rummutusta kouluissa ja kaduilla

Fri, 12 Feb 2010 16:05:36 +0200

Ensimmäinen kuukausi vapaaehtoisina Compassa on ollut tutustumista, opettelua ja pohtimista: miten voimme parhaiten hyödyntää taitojamme ja olla avuksi.

Compa on omalla dynaamisella rytmillään aktiivisesti toimiva järjestö. Palkallista henkilökuntaa on vain reilut kymmenen, mutta suuren vapaaehtoisjoukon ja pienen vakihenkilökunnan avulla saadaan aikaan uskomattoman monipuolista ja laajalle vaikuttavaa toimintaa.

Suurin osa vapaaehtoisista on bolivialaisia nuoria, jotka ovat itse aikanaan osallistuneet Compan järjestämiin taidetyöpajoihin, kiintyneet keskukseen ja kouluttautuneet itse työpajaohjaajiksi. Nuorista vapaaehtoisista näkee miten suuri merkitys keskuksella on ollut heidän itsetuntonsa ja itseilmaisunsa kehittymisessä.

Keskuksessa työskentelee aina myös muutamia ulkomaalaisia, pääosin Euroopasta ja Pohjois-Amerikasta tulleita vapaaehtoisia. Ulkomaalaiset vapaaehtoiset tuovat keskuksen toimintaan uusia tuulia ja samalla pääsevät jakamaan Compan vuosien varrella kertynyttä kokemusta. Tällä hetkellä Compassa on meidän lisäksemme vapaaehtoisia Saksasta, Tanskasta, Ranskasta, Kanadasta ja Argentiinasta.

Nuorille ja lapsille Compassa järjestettävien taidetyöpajojen lisäksi järjestö toimii tiiviissä yhteistyössä alueen koulujen ja valtion ylläpitämien sosiaalikeskusten kanssa. Koulut voivat tilata halutessaan Compan vapaaehtoisia pitämään oppilaille työpajoja haluamastaan aiheesta. Compa järjestää myös sosiaalikeskuksissa työpajoja ja muun muassa kielten opetusta El Alton lapsille, joilla monilla on ongelmia perheessä eikä mahdollisuutta käydä koulua. Compa tarjoaa koulutusta myös lasten ja nuorten vanhemmille.

Koululaiset viettivät kesälomaa helmikuun alkuun saakka. Ennen koulujen alkamista Compa järjesti El Alton opettajille työpajan teatterinkeinojen käytöstä opetuksessa. Työpaja tuli suureen tarpeeseen. Ruumiin käyttö, liike ja kosketus olivat hyvin uusia asioita työkseen puhuville opettajille. Opetuksessa voisi välillä pään sijaan käyttää muutakin ruumista!

Innokkaat El Alton opettajat harjoittelevat linnun elämää

Vettä, vettä!

Compan alkujuuri ja edelleen merkittävä osa keskuksen toimintaa ovat Compan yhteydessä toimivat teatteriryhmät. Ryhmistä maineikkain on viime vuonna 20-vuotista taivaltaan juhlinut, Euroopassakin esiintynyt Teatro Trono. Hieman nuorempien teatterilaisten ryhmä Fulanitos, eli pikku Trono osallistui viime viikonloppuna La Pazin kaupungin järjestämään Gota de Agua (vesipisara) tapahtumaan, jonka tarkoituksena oli karnevaalien alla muistuttaa puhtaan veden tärkeydestä.

Vesi tuntuu olevan otsikoissa kaikkialla. Boliviassa on koettu ennätyssateiden takia suuria ja tuhoisia tulvia. Monet ovat menettäneet kotinsa. Vaikka vettä tuleekin taivaantäydeltä, monilla on pulaa puhtaasta juomavedestä.

Helmikuussa Boliviassa eletään karnevaalien aikaa. Perinteeseen kuuluu valtaisat vesisodat, joissa vesi-ilmapallot lentävät, eikä onnettomuuksiltakaan vältytä.

Fulanitos-ryhmän reilussa viikossa kokoama hieno esitys käsitteli karnevaaleihin riemun lisäksi kuuluvia ikäviä perinteitä kuten veden haaskaamista ja väkivaltaa. Esitys halusi muistuttaa, että kaikilla ei ole vettä edes juodakseen ja pienillä teoilla, kuten sulkemalla hanan, voit säästää vettä sitä tarvitseville.

Ryhmä esiintyi kolmena päivänä La Pazin pääkadulla El Pradolla. Vauhdikas, rummutusta ja fyysistä ilmaisua sisältävä esitys oli menestys. Ohikulkijat jäivät ihmettelemään esitystä sankoin joukoin ja pikku Tronolaisia haastateltiin kolmelle eri Tv-kanavalle.

Vuorikiipeilyä kaupungin kaduilla

Tue, 26 Jan 2010 09:17:37 +0200

Lensimme Andien korkeuksissa sijaitsevaan Bolivian pääkaupunkiin La Paziin uuden vuoden aattona. Neljänkymmenen kahden matkustustunnin jälkeen sopeutuminen lähes 4000 metrin korkeuteen oli hankalaa. Vuoristotauti iskee ihmisiin hyvin yksilöllisesti ja toisiin korkeus ei vaikuta juuri lainkaan. Ensimmäisinä päivinä yhden korttelin matka oli meille saavutus, mutta ohueen ilmaan tottui ja vähitellen jaksoimme tutustua uuteen kotikaupunkiimme.

La Pazin pilvenpiirtäjiä ja vuorenrinteitä

Vuoren rinteiden väliin, lähes kuivuneen joen uomaan rakentunut La Paz on ainutlaatuisen kaunis ja moni-ilmeinen kaupunki pystysuorine katuineen ja värikkäine asukkaineen.

Kuten monissa köyhissä maissa, ihmisiä muuttaa joukoittain pääkaupunkiin toimeentulon ja paremman elämän toivossa. La Pazin ympärille, Andien jyrkille rinteille ja ylhäällä odottavalle laajalle tasangolle on kasvanut punatiilisten, keskeneräisten talojen kaupunki El Alto. El Altossa asuu jo yhtä paljon ihmisiä kuin miljoonan asukkaan La Pazissa ja joka päivä maalta muutta lisää.

Kulttuurikeskus Compa on toiminut 20-vuotta El Alton nuorten ja lasten parissa tarjoten heille mahdollisuuden ilmaista itseään ja oppia uusia taitoja. Compan perustajan ja nykyisen johtajan Ivan Nogalesin mukaan taide on ihmisen perusoikeus. Taiteen ja kulttuurin kautta nuoret kasvavat osaksi yhteisöä ja yhteiskuntaa ja heidän vaikutusmahdollisuutensa paranevat.

Saavuimme Boliviaan keskelle paikallista kesää ja yhdistettyä kesä- ja joululomaa. Kesäloma oli hyvä aika saapua uuteen maahan. Ehdimme sopeutua ilmastoon sekä tutustua työpaikkaamme ja työtovereihin rauhallisessa tahdissa.

Keskuksen toiminta käynnistyy todenteolla helmikuun alussa, kun koulut avaavat ovensa. Tammikuussa Compassa suunnitellaan tulevan kauden ohjelmaa ja koulutetaan uusia työpajaohjaajia. Viime viikolla osallistuimme uusille ohjaajille tarkoitetulle koulutusjaksolle. Teatteriharjoitusten ja keskustelujen kautta pääsimme käsittelemään tasa-arvo- ja sukupuolikysymyksiä bolivialaisten nuorten kanssa.

Samojen kysymysten äärellä ollaan sekä Boliviassa että Suomessa: Mitkä ovat miesten töitä ja mitkä taas naisten töitä? Entä mitkä ovat naisten ja miesten roolit yhteiskunnassa?
Roolien rikkomiseen ja ylitysten luontevuuteen on vielä kuitenkin matkaa. Kaikki valtavirrasta poikkeava herätti epävarmuutta ja hihittelyä parikymppisten bolivialaisten joukossa.

Viikon päätteeksi pääsimme tutustumaan myös bolivialaiseen aikakäsitykseen. Saavuimme perjantaina lukujärjestyksen mukaisesti koulutusjakson viimeiseen kokoontumiseen, mutta keskuksen ovet olivat visusti suljettuna. Pieni ääni soittokellon takaa kertoi, että Compa on kiinni, koska tänään vietetään kansallista juhlapäivää presidentti Evo Moralesin virkaanastujaisten kunniaksi. Kukaan ei ollut muistanut päivittää kalenteria tai mainita asiasta meille.