Miksi Suomessa ei ole katulapsia? Miksei kukaan asu slummeissa?
Nämä nairobilaisten katunuorten kysymykset ovat askarruttaneet minua ne kuukauden päivät, jotka olen nyt ehtinyt viettää Suomessa Kenian vapaaehtoisjaksoni jälkeen.
En osannut vastata kysymyksiin Nairobissa enkä oikein osaa vieläkään. Maailman epätasa-arvoisuus ihmetyttää edelleen (tai ehkä erityisesti nyt), mutta valistuneita näkemyksiä sen syistä uskaltanen kuitenkin esittää.
***
Yksi syy kenialaisten ja suomalaisten hyvinvoinnin eroihin lienee maiden yhteiskuntajärjestelmissä.
Suomessa olemme tottuneet tulojen lisääntyessä kiristyvään verotukseen ja verotuloilla rahoitettaviin lapsilisiin, asumis-, opinto- ja muihin tukiin. Siihen, että valtio ottaa rikkailta enemmän kuin köyhiltä, tarjoaa köyhille tukeaan ja tasaa siten tuloeroja.
Keniassa järjestelmä toimii toisin. Veroja kyllä kerätään, mutta esimerkiksi kansanedustajat – yksi maan suurituloisin ryhmä –
ei maksa tuloveroa lainkaan. Valtio ei myöskään tasaa köyhien ja rikkaiden välistä elintasokuilua verojen avulla, vaan jokainen vastaa omasta toimeentulostaan itse.
***
Katulapsiongelman juuret puolestaan lienevät köyhyyden lisäksi Kenian koulujärjestelmässä.
Kenian julkinen koululaitos on erään Undugun työntekijän mukaan ”tuhlaava”. Se tarjoaa etenemisen mahdollisuuksia vain todella hyville oppilaille ja siten ikään kuin tuhlaa monen keskinkertaisen, mutta ehkä omassa aineessaan erinomaisen, koululaisen lahjat.
Jos oppilas sitten putoaa kyydistä esimerkiksi kahdeksanvuotisen peruskoulun jälkeen, muita opiskelumahdollisuuksia on harvassa, ja ne maksavat enemmän kuin monella on varaa. Ja jos toimeton ja turhautunut nuori vielä elää köyhässä kodissa ja jatkuvassa ruoan puutteessa, on kaduille kulkeutumisen riski suuri.
***
Kolmanneksi Kenian epätasa-arvoisuuksia ja katulapsiongelmaa pahentavat (ja tämä kuulostaa hieman raa’alta) yhteiskunnassa yleiset omaneduntavoittelu ja piittaamattomuus itseä köyhempien hädästä.
Esimerkiksi erään kenialaisen, kehitysyhteistyötä työkseen tekevän tuttavani mukaan kenialaisten, varsinkin maan päättäjien, luonteesen on tarkertunut halu rikastua jatkuvasti, vaikka itseä koyhempiä polkemalla. Samaisen tuttuni mukaan on todennäköistä, että tuo halu on perua kolonialismista eli siirtomaa-ajalta: siirtomaaisännäthän sortivat paikallisia, itseään köyhempiä, oman etunsa nimissä turhia tunteilematta.
Ehkä kenialaiset siis vannoivat tuolloin, etteivät koskaan enää kärsisi niin, ja ovat sitten siirtäneet oppimansa häikäilemättömyyden sukupolvelta toiselle?
***
Ehkä niin. Mutta kenellä sitten on velvollisuus muuttaa asioita, jotta köyhyys ja katulapset eivät Keniassakaan olisi itsestäänselvyyksiä, ilmiöitä, jotka näyttävät aina olleen olemassa ja tulevat aina olemaan?
Monen suomalaisen mukaan velvollisuus on meillä.
Ulkoministeriön tuoreen kyselyn mukaan melkein yhdeksän kymmenestä suomalaisesta on sitä mieltä, että rikkaiden maiden tulee auttaa köyhempiään. Vain yksi kahdestakymmenestä katsoo, että jokaisen maan tulee selviytyä ongelmistaan yksin.
Olen samaa mieltä suomalaisten enemmistön kanssa, siksihän alun perin Keniaan lähdin. Maailman toisen laidan näkeminen ja paluu Pohjolaan on kuitenkin muistuttanut, ettei velvollisuus ole yksin meidän.
Ennen kaikkea vastuu on kenialaisten ja heidän päättäjiensä.
Sekä poliitikkojen että kansan on muutettava asenteitaan, käyttäytymistään ja yhteiskuntansa rakenteita, jos he haluavat Keniasta maan, jossa kenenkään ei tarvitse asua slummeissa eikä elää kaduilla. Muuten kehitysyhteistyö jää pelkäksi pinnan raapaisuksi, vaikka kuinka kokisimme olevamme velvollisia auttamaan.
