"He eivät halua, että mayat ovat vahvoja. Siksi he tappoivat hänet." sanoo nuori verkostoon kuuluva poika, kun luemme kauhistuneina viime lauantaina lehdessä julkaistua uutista:  Lisandro Guarcax, kakchiquel-intiaaneihin kuuluva tunnettu taiteilija, henkinen johtaja ja peruskoulun rehtori oli pari päivää aiemmin kaapattu ja myöhemmin löydetty kidutettuna ja tapettuna ojan penkasta. Poika kenen kanssa puhun on myös kakchiquel, noin 80% Panajachelin asukkaista on.

Ja tämä uutinen tulee päivä sen jälkeen, kun tein retken Sololaan ja pääsin seuraamaan, miten alueen noin 80 kakchiquel-päällikköä keskustelivat tiukkaan sävyyn värikkäästi maalatussa kokoushuoneessa sähkön hinnasta ja radiomastoluvista. Sololá on ainoa kunta, jossa intiaanit ovat organisoituneet laajasti ja jossa rauhansopimuksen jälkeen on vallinnut heidän oikeuksiaan puolustava vasemisto-puolue. Johtajien neuvosto ei ole virallinen päättävä elin, mutta heidän pöydillä lepäävät päällikön-sauvansa painavat, ja varsinainen kunnanjohtaja kuuluu kunnioittavan heidän mielipiteitään.

Ja täällä, missä mayojen asiat ovat paremmin kuin muualla, painostus on niin kovaa, että kulttuurimies menettää henkensä. Guarcax johti valtiollisen koulun lisäksi myös kulttuurikeskus Sotz'il Jay:ta, joka tutkii esi-kolonialistisia taiteita - musiikkia, teatteria ja tanssia - ja joka juuri palasi vierailulta Norjasta Riddu Riddu -alkuperäiskansojen festivaalilta. Hän on jo kolmas tapettu kulttuurikeskuksen jäsen vuoden 2009 jälkeen. Internetistä löytyy paljon materiaalia ryhmän toiminnasta.

Sekä maan sisäiset organisaatiot että ulkomaalaiset ryhmät, mm. Norjan suurlähetystö, ovat reagoineet tapahtuneeseen. Eilisen lehdessä julkaistiin artikkeli, jossa Rigoberta Menchún järjestö vaatii murhan tutkimista. Mutta todennäköisyys siihen, että painostus riittää rikoksen selvittämiseen, on minimaalinen.

Alan hiljalleen ymmärtää, miksi täällä ihmiset puhuvat niin paljon taistelusta, miksi elämä on heille taistelua.

Lucky, joka oli vetämässä meille ja kerhon nuorille viime viikonloppuna kurssia vapautuksen pedagogiasta eli educación popularista, puhui nuorille hyvin vakavaan sävyyn Guarcaxin
kuolemasta. Hän sanoi, että emme saa puutua tämän kaiken edessä, että meidän pitää myötäelää ihmisten ilossa ja surussa, ja että "taistelu, johon liitymme, ei ole helppo." Melkoista retoriikkaa 14-18 -vuotiaille, jotka vain valmistautuvat opettamaan lapsen oikeuksista toisille lapsille. Mutta jos nämä nuoret - kakchiquelit, tz'utuhilit, k'ichet ja latinot - jatkavat ihmisoikeuksien aktiivista puolustamista aikuisinakin ja varsinkin jos he siinä jotain saavuttavat, niin he asettavat itsensä alttiiksi samalle painostukselle ja tuhoutumiselle.

Tämä kaikki on aivan käsittämätöntä suomalaiselle. Kuka ja miksi pitää yllä tätä sortoa? Ja miten kulttuuri, mayojen yhtenäisyys ja itsetunto voivat olla niin pelottava uhka sille taholle, että se riittää ihmishenkien riistoon?

Katselen tässä National Geographic:in kantta vuodelta 2007. Siinä on upeassa kuvassa Tikalin "Suuri Jaguaari" -temppeli ja otsikko kuuluu: "Maya - Hienon kultturin nousi ja tuho." Selkäpiitä kylmää. Noinko se historia menikin siistiin pakettiin? Kun oikeasti otsikon kuuluisi olla "Hienon kulttuurin nousu ja yhä jatkuva tuhoaminen"

Kaksi intiaaninaista juttelevat hotellin sisäänkäynnin edustalla

Linja-autossa on vilskettä ja meteliä. Liki sata 7-18-vuotiasta lasta ja nuorta matkustavat kahdella täyteen ahdetulla bussilla kohti Antiguaa, Keski-Amerikan entistä pääkaupunkia. On Semilla-koulun vuosittainen retkipäivä, ja ne lapset, jotka saivat luvan vanhemmiltaan ja vapaapäivän töistä, pääsevät tutustumaan museoihin ja nauttimaan Pollo Camperon pikaruoasta.

Ulkoministeriön kehitysviestintä julkaisi verkkosivuillaan kirjoittamani artikkelin PAMI:n toiminnasta. On aika vaivalloista yrittää puristaa muutamaan lauseeseen tätä vuosien työtä ja välittää samalla jotain kuvaa siitä ympäristöstä ja kulttuurista, jossa täällä toimitaan. Tai paremmin: eletään. Mutta yrittänyttä ei laiteta.