Bolivialainen teatteri ja tapa tehdä teatteria eroaa monin tavoin siitä mihin Suomessa teatteria tekevinä ja teatterista nauttivina olemme tottuneet. La Pazissa toimiva nuorten, ihmisoikeuksien ja työolojen kohentamisen parissa työskentelevä sveitsiläinen järjestö AOS tilasi Compalta ihmisoikeuksia käsittelevän näytelmän. Compalta toivottiin nuorten itsensä tekemää näytelmää, jota voitaisiin sitten esittää kouluissa toisille nuorille. Compan nuorista näyttelijöistä koostuva ryhmä Fulanitos tarttui haasteeseen. Mutta tuotteliaan ja kiireisen syksyn (eli Suomen kevään) hulinassa näytelmän ensimmäiset harjoitukset pidettiin vasta kahta viikkoa ennen sovittua aikarajaa, jolloin järjestön edustajat tulivat katsomaan esityksen.

Harjoituksia pidettiin koulujen jälkeen joka päivä kolmesta ilta kahdeksaan, ja harjoituksiin saapuminen oli tietenkin erinomaisen bolivialaista. Joka ainoa ilta toistettiin että seuraavana päivänä on tultava kolmelta tasan, ja joka ainoa päivä noin viidentoista hengen ryhmästä valui nuorukaisia paikalle puoli neljästä eteenpäin, kunnes viiteen mennessä melkein kaikki olivat paikalla. Usein yksi tai kaksi jäi kokonaan tulematta, mutta näissä tapauksissa asiasta osattiin usein ilmoittaa etukäteen.

Harjoittelu alkoi siitä, että ohjaaja Ana tiukkasi 15-20-vuotiailta nuorilta, mitä ovat ihmisoikeudet. Ne harvat jotka uskalsivat vastata, eivät saaneet mutinaa kummempaa ulos suupielistään. Ana löi paperimonisteen kullekin käteen ja sanoi että seuraavana päivänä palataan asiaan. Ja seuraavana päivänä luimme monistetta kohta kohdalta, kuten oikeudesta ihmisarvoiseen elämään, kasvatukseen ja koulutukseen, oikeudesta osallistua yhteiskuntaan sekä oikeudesta olla eri mieltä. Ja Ana pani nuoret keskustelemaan ja nyt heillä oli paljon sanottavaa.

Seuraavaksi improvisoimme lyhyitä esityksiä pienissä ryhmissä, ja kukin sai valita yhden oikeuden aiheekseen. Näistä jäi ideoita ja jopa kokonaisia kohtauksia lopulliseen näytelmään. Tämän jälkeen kehittelimme ringissä tarinoita. Auttamaan tullut Compan johtaja ja Anan mies Ivan heitti ilmaan pieniä ideapätkiä, kuten kuvauksen mikrobussissa rahastavasta pikkupojasta, joka ei millään saa pidettyä silmiään auki, kunnes joutuu havahtumaan siihen, että rahaa on tullut joltakin maksuksi liian vähän. Ja poika joutuukin keskelle kiistaa. Nämä tarinat kasvoivat ja haarautuivat nuorten käsissä yhden halukkaan puhuessa vuorollaan, ja välillä aloitimme uudesta siemenestä.

Jakauduimme taas ryhmiin, ja syntyneistä ideoista kukin ryhmä valmisteli ehdotuksen näytelmän rungoksi. Ehdotelmien jälkeen teimme samoissa ryhmissä uuden ehdotelman, mutta nyt tarkoituksena oli varastaa toisilta parhailta tuntuvat ideat. Jo seuravana päivänä meillä oli idea kasassa, joka nopeasti kehittyi ja kasvoi näytelmän rungoksi.

Ensimmäisinä harjoituspäivinä tuntui tuon tuostakin, ettei juuri mitään tapahtunut. Hinkkasimme kahta ensimmäistä kohtausta yhä uudelleen ja uudelleen, ja tunnelma vaihteli sekavasta tylsään. Näyttelijät puuhasivat omiaan vuoroin hermostuneina ja vuoroin iloisina ja aina puuttui jotain, joko olennaista rekvisiittaa, harjoitustila, näyttelijöitä tai sitten Ana. Meitä oli Anan lisäksi kolme muuta, minä, Eeva ja tanskalainen vapaaehtoistyöntekijä Thea, jotka työstimme näytelmää, ohjasimme kohtauksia ja kehittelimme ideoita. Alkuun tämä oli hieman sekavaa sekä meille että näyttelijöille, mutta työn tohinan keskellä toimenkuvamme asettuivat ilman suurempaa päänvaivaa.

Parin ensimmäisen päivän jälkeen Ana alkoi tuoda mukanaan harjoituksiin pitkiä pätkiä näytelmän käsikirjoitusta. Kahden lapsen imettävä äiti kirjoitteli näitä öisin. Näytelmä sai käsikirjoituksesta hyvää vauhtia, ja moni näyttelijä osasi improvisoida ja tuoda kohtauksiin omia ehdotuksiaan. Ideat löysivät kerta toisensa jälkeen lisää muotoa ja sulautuivat toisiinsa, ja jo ensimmäisen viikon jälkeen esitys alkoi näyttäytyä kokonaisuutena.

Näytelmä kertoo maalaisesta, joka saapuu poikansa kanssa kaupunkiin, ja yrittää huonolla menestyksellä löytää töitä. Hän joutuu palaamaan maalle, mutta jättää poikansa setänsä luokse kaupunkiin. Poika jää yksinäisenä ja tiedottomana aivan uuteen ympäristöön, mutta keksii, että panemalla jonkun toisen kengät jalkaansa, hän saa nähdä pätkiä tämän elämästä. Näytelmän nimeksi tuli Missä ovat minun kenkäni?

Symboliikka ja liikekieli ovat täällä aivan toisenlaisia kuin Suomessa. Symboleita ei pelätä, niiden ei tarvitse olla monimutkaisia ja oivaltavia. Päin vastoin, ne ovat häpeämättömän suoraviivaisia ja symboleja käytetään kaiken aikaa. Ne ovat luonnollinen osa teatterin kieltä, siinä missä keskustelu tai kävelykin. Samoin eleet ja liikkeet voivat olla näyttäviä, tanssinomaisia tai sirkusmaisia. Vauhtia ja värejä ei teatterista täällä puutu, ei ainakaan Compan seinien sisällä.

Näytelmän tilanneet järjestön kaksi työntekijää tulivat sovittuna päivänä katsomaan esitystä. He pitivät esityksestä, mutta kritisoitavaa oli myös. Toinen kommentoi korrektia kieltä käyttäen näytelmän ”länsinäkökulmaa” eli La Pazin seudun korosteista asemaa näytelmässä. Hän tarkoitti, että kun näytelmän lopussa intiaanipoika panee maalaishatun päähänsä, ja näyttelijät ympärillä tekevät samoin, tämä ei kuvaakaan itsensä kohtaamista ja pojan identiteetin löytymistä, vaan sitä että kaikki haluavat olla intiaaneja ja maalla kaikki on paremmin. Toinen kritisoi, että teemoja oli liikaa, ja ehdotti että osan voisi jättää toiseen teokseen.

Näiden kritiikkien pohjalta alkoi yli kahden viikon uusi harjoitusjakso, jolla näytelmää oli tarkoitus kehittää edelleen. Jakson piti olla paljon lyhyempi, mutta tilaajat jättivät toistuvasti tulematta ja esitysaika siirtyi. Tämä näkyi myös harjoittelussa: miksi ja kenelle tässä ollaankaan tekemässä esitystä, oli enemmän tai vähemmän kaikille epäselvää. Harjoitteluilmapiiri oli puolittaista ja sekavaa, ja jouduimme myös miettimään uudelleen, millä tavoin vastuuta ja täsmällisyyttä tuleekaan nuorille opettaa.

Yksi näyttelijä jäi pois, kun ei viitsinytkään joka kerta tulla paikalle. Eräs toinen taas oli lähdössä perheensä kanssa matkalle kaksi päivää ennen ensi-iltaa, mutta pidimme lyhyen puhuttelun ryhmävastuusta suomalaisesta näkökulmasta, ja hän jättikin matkan väliin ja alkoi tulla harjoituksiin ensimmäisenä. Yhden näyttelijän täti kuoli ja hänen piti osallistua seuraavina päivinä täysipäiväisesti perheensä kanssa yhteiseen surutyöhön. Erään tytön äiti joutui sairaalaan ja tyttö kävi joka päivä sairaalassa vierailulla ja myöhästyi kroonisesti. Ja edes esityspäivänä alle ja yli kaksikymppiset näyttelijät eivät voineen jättää väliin perheen yhteistä lounashetkeä, muuten äiti suuttuu. Tässä kahden hyvin erilaisen ajattelutavan ja elämän realiteettien sokkelossa ei meille valjennut, millä mielellä olisi parasta ohjata nuorten asennetta. Mutta Bolivialaisella elämän- ja kohtalonuskolla jokainen rooli on paikattavissa ja yksi näyttelijä voi heittäytyä toisen rooliin viiden minuutin varoitusajalla.

Lopulta AOSin toinen työntekijöistä saapui uudemman kerran katsomaan esityksen. Harjoituksia tehdään ilman rekvisiittaa, usein myös pikakelauksella ilman kaikkia repliikkejä. Lisäksi harjoitellaan ja yksittäisiä kohtauksiakin parannellaan vielä viisi minuuttia ennen esitystä, joten se, millä energialla ja keskittymisellä näytelmään mennään, ja löytyykö kaikki rekvisiitta, on melko lailla arpapeliä. Tämä kerta meni hyvin, vaikka epätasaisesti, ja näytelmä oli myös muuttunut paljon selkeämmäksi. Katsomassa ollut järjestön odustaja oli onneksi samaa mieltä, ja tällä kertaa lähinnä vain kehui näytelmää. Perjantaina 18. kesäkuuta on tarkoitus ensimmäinen esitysmatka näytelmän kanssa.