Niinhän se menee. Kuin suoraan oppikirjasta. Ensin kaikki uutta ja ihastuttavaa, ehkä kummallista, mutta jännittävällä tavalla.

Maailman korkeimmalla sijaitseva pääkaupunki La Paz on ihmeellinen kaupunki jyrkkine ja kapeine katuineen, kaikkialla parveilevine torimyyjineen ja kaupunkia suojelevalla otteella ympäröivine lumihuippuisine vuorineen. Lensimme keskellä pimeää yötä La Paziin. Ensimmäisenä aamuna herätessämme ryntäsin hotellin parvekkeelle, aurinko paistoi kirkkaana sokaisevan siniseltä taivaalta, vuoren rinteet täyttyivät taloista, alhaalla kaduille monikerroksisiin hameisiin ja knallihattuihin pukeutuneet intiaaninaiset kävivät kauppaa tekemillään käsitöillä. La Paz tuntui eksoottisimmalta ja jännittävimmältä kaupungilta missä olen koskaan vieraillut.

Bolivialaiset, ainakin kylmien ylänköjen asukkaat tuntuivat heti ensimmäisistä hetkistä alkaen ystävällisiltä ja suomalaiseen makuun sopivan pidättyväisiltä. Kukaan ei huutele kaduilla, ei roiku hihassa eikä kauppaa mitään, mutta apua ja neuvoja saa aina kysyessään. Ei mitään kliseiden lattarimeininkiä. Ulkomaalaisvihamielistä naamaa ei näytä kuin joskus satunnaiset päihtyneet hahmot kadunkulmissa. Bolivialaiset katsovat ensin, tutustuvat varovasti ja vasta sitten päästävät lähelleen. Ei pinnallisia, hampaat irvessä puristettuja kohteliaisuuksia, vaan aidonmakuista ystävällisyyttä.

Ensimmäisen ja toisenkin kuukauden jaksoimme ihastella hienosti kaiken hulinan ja kaaoksen keskellä toimivaa minibusseista ja kimppatakseista muodostuvaa julkista liikennettä. Busseilla ei ole numeroita vaan etuikkunassa on jonossa paikannimiä, joiden mukaan voi helposti suunnistaa ja hypätä oikean micron kyytiin. Yhteen minibussiin voi parhaimmillaan ahtautua 20 ihmistä nyssäköineen ja lapsineen, miten ekologista ja kätevää! Eikä aikatauluja tarvita, koska busseja kulkee kokoajan, puhumattakaan päätähuimaavasta 15 sentin hinnasta, jolla saa matkustaa vaikka miljoonakaupungin halki.

Mutta hunajaiset kuukaudet loppuvat ennemmin tai myöhemmin. Kirjoissa ja vapaaehtoisten koulutuksessa varoiteltiin parin kolmen kuukauden päässä piilevästä shokista: uutuuden viehätyksen katoamisesta ja totaalisesta kyllästymisestä vierauteen ja erilaisuuteen. Salakavalasti siinä kahden ja puolen kuukauden kohdilla havaitsin piilevää ärsyyntymistä. La Paz on upea, mutta välillä jyrkät rinteet ovat liian jyrkkiä. Ahtailla kaduilla ei ruuhkissa mahdu kävelemään, varsinkaan kun joka paikkaan tunkevat torimyyjät tukkivat vähäisetkin jalkakäytävät.

Miellyttävä pidättyväisyys muuttuu tympeydeksi, kun olet kysynyt viiteen kertaan neuvoa, miten päästä toiselle puolelle loputonta, keskeneräisten talojen El Altoa ja saanut viisi erilaista neuvoa, joista mikään ei tunnu johtavan haluttuun päämäärään. Minibussien verkosto ei ole aina niin selkeä ja toimiva, miltä alkuhuumassa vaikuttaa ja 20 ihmistä samassa microssa on joskus liikaa.

Osa neuvojista vetäytyy pelästyneinä välinpitämättömyyden naamion alle ja kieltäytyy huomaamasta kysyjää. Hassulla aksentilla ja outoja sanoja käyttävät valkonaamat pelottavat monia palveluammateissa työskenteleviä. On helpompi olla töykeä, kääntää selkänsä tai sulkea puhelin kuin yrittää kuunnella ja selvittää mistä on kyse.

Kun on ensin pari tuntia etsinyt tuloksetta keskusta, jossa on määrä pitää teatterityöpaja innokkaille lapsille ja seuraavana päivänä etsinyt yhtä huonolla menestyksellä Compan järjestämään kulttuurikatutapahtumaa jälleen eri puolella valtavaa kaupunkia, alkaa väsyä. Epämääräisillä ja usein paikkaansa pitämättömillä ohjeilla suunnistaminen tuntemattomassa kaupungissa ja kulttuurissa on rankempaan kuin itse työteko, ainakin jos lopultakaan ei löydä perille.

Ilmassa ei ole shokkia vaan kulttuuriväsymystä. Erilaisten käsitysten, tottumusten ja ajatustapojen keskellä tuntee itsensä välillä tyhmäksi ja avuttomaksi. En minä voi tietää miten täällä kysytään asioita ja keneltä.

Mutta väsymys helpottaa nukkumalla ja sulkemalla korvansa hetkeksi kaikelta uudelta ja vieraalta. Seuraavana aamuna aurinko paistaa taas kirkkaammin kuin missään ja uudet reitit ovat jälleen haasteita, eivät esteitä. Päivän pelastaa alati ystävällinen taksikuski Hugo, joka kärsivällisesti löytää perille syrjäisimpääkin kolkkaan ja samalla selvittää Bolivian koulutusjärjestelmää ja yhteiskuntaa. Mieltä ilahduttaa myös Compan epähierarkisuus ja asioiden mahdollisuus. Vastauksia saa, kunhan jaksaa kysyä ja sietää epävarmuutta.