Reilun puoli vuotta olen kohta työskennellyt projektissa nimeltä Niño Feliz. Se on projekti, joka on tarkoitettu köyhille perheille. Lapsilla on kummivanhemmat (suurin osa Euroopasta), jotka lahjoittavat rahat koulunkäyntiin ja ruokaan. Projektimme puitteissa lapset saavat syödä aamupalan, lounaan ja välipalan. Iltapäivisin ala-asteikäisille on tarjolla apua läksyjen teossa. Lapsilla on tämän projektin turvin mahdollisuus kouluttautua aina yliopistotasolle asti. Projektimme tarkoitus ei ole kuitenkaan auttaa ainoastaan lapsia vaan koko perhettä. Perheiden käytettävissä on lääkäri, psykologi, psykiatri, asianajaja ja muita alan ammattilaisia. Lisäksi meiltä loytyy pieni kenkätehdas ja apteekki. Järjestämme myös ehkäisyneuvontaa sekä tarjoamme äideille järjestettyä ohjelmaa iltaisin niinkuin esimerkiksi atk-opetusta ja ompelutuokioita.
Tämän viikon maanantaina alkoi meidän tukiopetus kesälomatauon jälkeen. Kolmeen kuukauteen en ollut nähnyt näitä lapsia ja täytyy sanoa, että töihinpaluu oli elämäni paras. Lapset olivat niin innoissansa. Kaikki päivät eivät tietenkään aina ole yhtä ihania. Toisinaan turhautumisella ei ole rajoja. Ryhmässä, jossa työskentelen, on 15-30 lasta päivästä riippuen. Monilla lapsilla ilmenee oppimisvaikeuksia tai keskittymishäiriöitä. Avustan lapsia matematiikassa ja äidinkielessä. Toiset lapset halusivat heti ensimmäisestä päivästä lähtien, että autan nimenomaan heitä, mutta suurimmalle osalle otti oman aikansa, että he pystyivät luottamaan ja uskomaan sen, mitä heille sanoin. Monet halusivat aluksi varmistaa kaiken sanomani opettajalta eivätkä välillä tahtoneet korjata oikeinkirjoitusvirheitä, koska äidinkieleni ei ole espanja. Myös se, että olen Suomesta, tuottaa välillä hankaluuksia. Lapsille ei meinaa mennä jakeluun, että ihan samalla tavalla ne yhteen-, vähennys- ja kertolaskut toimii Suomessakin.
Myös bolivialainen koulumaailma tuntui aluksi hyvin erilaiselta kuin se koulumaailma, jossa itse aloitin reilut 20 vuotta sitten. Täällä on ihan normaalia, etta pojat tappelevat välillä kesken tunnin, tytöt jutustelevat ja roskat heitetään lattialle eikä roskakoriin. Kuri on siis ihan olematon. Lauseilla, kuten “olkaa hiljaa, istukaa alas, jatkakaa läksyjen tekoa” ei ole näille mitään merkitystä, silloin kun ne sille päälle sattuvat. Kaikista raskaimpia ovat kuitenkin ne oppilaat, jotka vetkuttelevat ja vetkuttelevat. Saavat yhden lauseen valmiiksi puolessa tunnissa ja sitten kumitetaan, kun käsiala ei ollut tarpeeksi hyvää, taas kirjotetaan ja kumitetaan. Sitten kun ollaan melkein valmiita kumitetaan vielä kertaalleen, sivu repeää ja koko homma täytyy aloittaa alusta.
Aloitin 2 viikkoa sitten työskentelyn myös Padre Alfredossa, joka on lähinnä katulapsille tarkoitettu projekti. Iltapäivät vietän lasten kanssa kuten Niño Feliz:ssä, mutta aamupäivät autan nuoria tyttöjä, joilla on pienet lapset tai jotka ovat raskaana. Tuen heitä äitiydessä ja autan arkirutiineissa. Nuorin äiti meillä on 12-vuotias, nuorin lapsi on noin kuukauden ja vanhimmat reilun vuoden. Monille äideille heidän pienokaisensa on ainoa perheenjäsen, johon heillä on säilynyt kontakti, joten se on heille erityisen tarkeä. Ainoastaan yksi tyttö on sellainen, joka haluaisi antaa lapsensa adoptoitavaksi. Suhteita muihin perheenjäseniin ei välttämättä ole tai ne ovat hyvin heikot. En ole vielä uskaltautunut kyselemään sen tarkemmin tyttöjen tunteista ja mietteistä, sillä osa tytöistä on tullut raskaaksi seksuaalisen hyväksikäytön seurauksena. Aloitusviikkoni Padre Alfredossa kruunasi se, että ensimmäisen työviikon päätteeksi lauantaina Bolivian presidentti Evo Morales vieraili projektissamme. Hän lahjoitti meille traktorin ja ambulanssin. Tilaisuus oli erittäin lämminhenkinen, vaikka santacruzilaisten keskuudessa Evon suosio onkin minimissä.
